Kestävä kehitys opetuksessa

Koulutuksen uudistaminen

Maailman tila 2013 -kirjan mukaan (kpl 14) kaiken koulutuksen tavoitteena on ennakoida ja ehkäistä väärinkäsityksiä, sekä kannustaa kriittiseen ja luovaan ajatteluun. Koulutuksen suunnittelussa on kirjan mukaan myös muistettava, että

  • positiivinen ja realistinen luontosuhde on muutosten myötävaikuttaja
  • välttää asiantuntija-asennetta (”ohjaan tietämättömiä massoja”), koska ihmisten on luotava uusia ratkaisuja, muutos on henkilökohtainen prosessi, eikä halveksunta laajemmin motivoi
  • välttää syyllistävää tai vihaista taktiikkaa (”vielä kriisit kyllä muuttavat huonot arvot ja antavat heille opetuksen”), sillä syyllisyys ei liikuta massoja tai saa heitä innostumaan
  • ei ole yhtä oikeaa tapaa, vaan on mietittävä yhdessä mitä tehdään veden, ilman, maan ja biodiversiteetin kiihtyville tuhoille/muutoksille, sille että tapamme toisiamme ja eläimiä, ja ongelmallisille tuotantotavoille (kaivokset, öljy, palmuöljy, energian tuotanto)
  • ongelmien ratkaisujen etsimisessä oppijat kannattaa altistaa vastahakoisille toimijoille ja ammattilaisille, koska he ovat todellisuudessakin muutosprosessin suurimpia pullonkauloja

Maailman tila 2013 -kirjan mukaan kaikkeen koulutukseen tarvitaan mukaan vertailevaa teoriaa

  • kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta (hyvien esimerkkien muodossa esitelty osuustoiminta, kyläpankit ja paikallinen taloudellinen itsenäisyys)
  • poliittisesta vallasta (knoppitieto: Historiassa varallisuutta on jaettu uudelleen lähinnä sotien ja vallankumousten avulla, ei niinkään vapaaehtoisuuden kautta)
  • kriiseistä, sisältäen strategista pohdintaa, kuinka kriisit usein johtavat tarvittavien hyvien muutosten asemesta 1) epävarmaan varakkuuteen, 2) vihan politiikkaan, sekä 3) vahvemman keskusvallan ja valvonnan vaatimuksiin

Opetusmenetelmien ulottuvuudet

Muun tutkimuskirjallisuuden mukaan kestävän kehityksen opetusmenetelmien tulisi sisältää (Juntunen, 2013)

  • poikkitieteellisiä lähestymistapoja (oppiaineiden välistä yhteistyötä)
  • tutkimuksellisia lähestymistapoja (oppijoiden omia tutkimuksia)
  • oppijakeskeisyyttä (oppijan kiinnostuksen kohteista liikkeelle lähtöä)
  • yhteiskuntaperustaisia aiheita (aitojen ongelmien ratkaisua)
  • yhteistoiminnallisia opiskelutapoja (sosio-konstruktivistinen pedagogiikka)
  • argumentoinnin harjoittelua (väitteiden analysointia, väittelyitä, mielipiteen muodostamisen harjoittelua)
  • oppia ”luonnosta, luonnossa ja luonnon puolesta”

10 kohdan muistilista

Kokosin myös 10 lähestymistapaa, kuinka nykytietämyksellä todennäköisimmin saavutat kestävään kehitykseen kasvattamisessa tuloksia. Tiedot ja merkittävät elämänkokemukset lisäävät ympäristöstä välittämistä (Palmer, 1998). Tärkeitä ovat esim. läheisten ihmisten asenteet ja heidän kanssaan koetut luontohetket. Myös koulu voi vaikuttaa ympäristövastuullisiin asenteisiin (Saloranta & Uitto, 2010).

Opetuksessa voimme hyödyntää useita laajoja ulottuvuuksia ja lähestysmistapoja (Cantell, 2004). Kohta kerrallaan – pohdihan. Oletko sinä kasvatustyössäsi edistänyt

1) koko yhteisön yhdessä toimimista ja yhdessä sovittuihin tavoitteisiin sitoutumista, ja

2) ekologista, taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista kestävyyttä?

Entä oletko opettanut yhteisössäsi

3) erilaisia arvoja, asenteita ja tietoja,

4) päätöksen teon, argumentoinnin ja neuvottelun taitoja,

5) yksilön ja yhteiskunnan tasolla,

6) paikallisesti, kansallisesti ja globaalisti,

7) monipuolisin menetelmin,

8) toimintakykyjen (omassa arjessaan ja kansalaisena vaikuttamisen) harjoittelua,

9) käyttäen arkisia esimerkkejä, tilanteita ja aitoja ongelmia,

sekä

10) aisteja stimuloivia kokemuksia autenttisissa ympäristöissä.         (Helppoa eikö. Huh!)

Yhteenvetona: Kouluihin tarvitaan lisää sitä yhteisöllisyyttä. Käytännössä siis aktiivisempia oppilaskuntia, tukioppilastoimintaa, oppilaslähtöistä Vihreä Lippu –ympäristöohjelmaa, kotien ja koulujen yhteistyötä (vaikkapa kouluvaarien ja –mummojen muodossa), yhteistyötä kansalaisjärjestöjen, yritysten ja kunnanvirastojen kanssa, yhteydenpitoa virtuualisella Wilmalla ym. mahdollisilla keinoilla, vanhempia vierailemaan koulun arkeen, tutkimuksellista ts. oppilaiden mielenkiinnosta kumpuavaa avoimempaa opiskelua, monipuolisia opetusmenetelmiä, vertaissovittelu Verso-toimintaa… Opettajat kyllä ymmärtävät litanian, mistä on kyse! Eikö? 🙂

Onneksi voi itse päättää, mistä aloittaa

Kestävä kehitys on ylevä päämäärä. Silti sen tavoitteiden mahdollisimman laaja saavuttaminen muutamien vuosikymmenien sisällä on ihmiskunnalle elintärkeää (ks. https://tutkiihutkiitunturissa.wordpress.com/miksitoimin/ ) Joten eipä muuta kuin kokeilemaan itselle sopivassa tahdissa!

Luovuuden käyttö, toteutuksen omannäköisyys ja oppilaiden välitön palaute ovat suomalaisen kasvatustyön helmiä. Me kaikki voimme yhdessä suunnitellen, sitoutuen, haluten

  • tehdä asioita paremmin (kuluttaa vähemmän turhaketavaraa, sekä energiaa asumisessa, liikkumisessa ja syömisessä sekä tuottaa vähemmän jätettä), ja
  • parempia asioita (järjestäytyä, vaihtaa ekosähköön ja luonnonkosmetiikaan, syödä kasvispainotteisemmin ja hyötyliikkua lähimatkat), eli
  • näin jopa muuttaa arkemme paremmaksi (voida terveemmin, säästää rahaa, rentoutua aineettomin iloin vapaa-aikana).

Tulemme kohtaamaan ristiriitoja. Niitä ei kannata kauhistua tai niistä vaieta, vaan keskustella niistä – yhdessä nuorten ja aikuisten kesken – töissä, kotona ja vapaa-ajalla. Eihän esimerkiksi vielä ole kenellekään selvää: ”Voimmeko todella maapallolla saavuttaa nyt ja tulevaisuudessakin kaikki kolme kestävän kehityksen osa-aluetta samanaikaisesti: taloudellisen kasvun, ympäristön suojelun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden (Dryzek, 1997, 132-136; Rohweder, 2008, 26-27)?”

Passiivia ja yksilötason toimien korostamista vältettävä

Kasvattajan rooli on tuoda esille parhaansa mukaan ongelman eri toimijoiden näkökulmia. Kestävän kehityksen aiheet kun ovat olemukseltaan usein näkymöttömiä ja sosio-kulttuurisesti monimutkaisia. Niiden ymmärtäminen vaatii systeemiajattelun taitoja (Wylie et al., 1998).

Yksioikoinen, vain yksilötasolle jäävä kestävän kehityksen puhe koetaan helposti syyllistävänä, eikä se motivoi ihmisiä muuttumaan. Sen sijaan, on hyvin tärkeää syventyä opiskelijoiden kanssa yhteiskunnassa hallitsevien ajattelu- ja toimintatapojen juuriin, sekä niihin liittyvien valtasuhteiden paljastamiseen ja muuttamiseen (Särkkä, 2011). 

Jos yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja kulttuurikritiikkiä ympäristökysymysten ratkaisuissa vältellään, saattaa ympäristökriisien olemus normalisoitua. Voi käydä kuten Louhimaa (2005, 229) esittää: ”Ympäristöongelmat ovat normaalitila, länsimaisen yhteiskunnan ei-toivottu, mutta hallinnassa oleva sivutuote”. Ne ikään kuin vain ovat ja tapahtuvat itsestään, tuolla jossain ympäristössä. Koska muutokset eivät tapahdu itsestään, sopii puheeseen passiivisen ”ilmasto muuttuu” asemesta käytettäväksi myös aktiivisempi ilmaisu ”MUUTAMME ilmastoa, kun poltamme fossiilisia polttoaineita, vaikkapa auton bensatankissa”. Toisena esimerkkinä vaikka ”luonto roskaantuu ja saastuu” puheen asemesta ”ROSKAAMME ja SAASTUTAMME, kun…”.

Opettaja voi avoimesti ja rehellisesti ilmaista myös oman kantansa monimutkaisiin aiheisiin. Näin hän näyttää esimerkkiä aktiivisesta toiminnasta ja kiinnostuksesta. Avoimesti omat arvostuksensa esiin tuoden esimerkiksi opettajaa ei ainakaan voida syyttää ”piilo-opetussuunnitelmasta”. Täydet perusteet kantaaottavalle kasvatustyölle ovat olemassa  –  Kestävän kehityksen strategioita (myös luonnontieteiden opetukseen) on tehty lukuisia, sekä kansainvälisiä että kansallisia (UNESCO, 2009; Melén-Paaso, 2006; Opetusministeriö 2006). Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmissakin kestävä kehitys on vahvasti mukana.

Vai mitä sanot? Millaisia ajatuksia edellinen sinussa herätti? Onko kaikkia esiteltyjä ulottuvuuksia mahdollista huomioida? Kommentoi ihmeessä! Tälläistä taustatiedon ja ymmärryksen keräämistä on väitöskirjan teko.

Lähteet:

Cantell, H. (2004). Ympäristökasvatuksen käsikirja. Jyväskylä: PS-kustannus.

Dryzek, J. (1997). The politics of the earth. Environmental discourses. Oxford University Press.

Juntunen, M. (2013). Kestävä kehitys kemian opetuksessa: Lähestymistapana ympäristötietoisuutta edistävä tutkimuksellinen elinkaariajattelu. Lisensiaattitutkielma. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/42558/JuntunenLisensiaattitutkielma.pdf?sequence=1 

Louhimaa, E. (2005). Kestävä kehitys ja ympäristökasvatuksen todellisuus. Teoksessa Kiilakoski T., Tomperi, T. & Vuorikoski, M. (toim.) Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus.

Melén-Paaso, M. (2006) Kestävän kehityksen edistäminen koulutuksessa; Baltic 21E -ohjelman toimeenpano sekä kansallinen strategia YK:n kestävää kehitystä edistävän koulutuksen vuosikymmentä (2005-2014) varten. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2006:6. Helsinki: Yliopistopaino. Saatavissa  http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2006/kestavan_kehityksen_edistaminen_koulutuksessa_baltic_21e_-ohjel

Opetusministeriö. 2006. Kestävän kehityksen edistäminen koulutuksessa. Baltic 21E -ohjelman toimeenpano sekä kansallinen strategia YK:n kestävää kehitystä edistävän koulutuksen vuosikymmentä (2005–2014) varten. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2006:6. Helsinki: Opetusministeriö.

Rohweder, L. (2008). Kestävän kehityksen tulkinnallisia ongelmakohtia. Teoksessa Rohweder, L. & Virtanen, A. (toim.). Kohti kestävää kehitystä. Pedagoginen lähestymistapa. Opetusministeriön julkaisuja 2008:3. Helsinki: Opetusministeriö, 24−30.

Saloranta, S. & Uitto, A. (2010). Oppilaan koulukokemusten yhteys ympäristöasenteisiin ja ympäristövastuulliseen käyttäytymiseen. Teoksessa: Risku-Norja, H., Jeronen, E., Kurppa, S., Mikkola, M. & Uitto, A (toim.), Ruoka – Oppimisen edellytys ja opetuksen voimavara. (s.33-47). Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Saatavissa: http://www.helsinki.fi/ruralia/julkaisut/pdf/Julkaisuja25.pdf

Särkkä, M. (2011). Kriittinen reflektio ympäristökasvatuksessa. Yhdyskuntatieteiden pro gradu -tutkielma. Tampereen Yliopisto.

UNESCO (2009). United Nations Decade of Education for Sustainable Development (DESD 2005-2014). Review of Contexts and Structures for Education for sustainable Development Learning for a sustainable world. Paris: UNESCO.

Wylie, J., Sheehy, N., McGuinness, C. & Orhard, G. (1998). Children’s thinking about air pollution: a systems theory analysis. Environmental Education Research, 4(2), 117−136.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s