Kun suurpedot eivät mahdu kansallispuistoihimme, niin mihin ne sitten mahtuvat?

Aiemmin ajattelin, etten juuri tohdi suurpedoista mitään sanoa, etten ehkä tunne asiaa riittävästi. Vietin lapsuudessani paljon aikaa Pohjois-Savossa, missä suurpetokonfliktit olivat vaiettua arkipäivää. Monesta suusta kuulin, miten jokainen vastaantuleva ’perkeleenpeto’ pitää päästää hengestään. Maalle sittemmin uudestaan muutettuani, aloin kysellä erilaisilta alueen ihmisiltä, missä petoasioissa mennään. Monenlaista olen oppinut. Haluatko kuulla?

Vallalla on vaikenemisen kulttuuri

Maaseudulla hyvin harva uskaltaa ottaa petokysymyksiin avoimesti kantaa. Keskustelua hallitsee yhden totuuden ilmapiiri, jossa toisinajattelijoita pyritään vaientamaan eri keinoin. Demokraattista argumentatiivista keskustelua petokysymyksistä ei asukkaiden eikä viranomaisten tahoilta aidosti vielä käydä.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 15.12.30

Kuva: Tunturisusi.com

Konfliktia yksinkertaistaen – pohjoisessa on porotalous, Itä-Suomessa metsästyskoirat ja Länsi-Suomessa huolestuneet äidit.

Kulttuurihistoriallisia vaikenemisen paineita kuvaa täällä pohjoisessa hyvin se, etteivät edes paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ole aina selkeästi linjanneet tavoitteitaan petokysymyksiin. Ristiriidat ovat olleet liian suuria. Luonnonsuojeluorganisaatioiden rooli on kuitenkin ensisijaisesti puolustaa luontoa – luonnontieteellisin argumentein. Yhteisiin ratkaisuihin elinkeinojen kanssa toki halutaan myös ystävällisesti pyrkiä.

Kuinka hiljainen konsensus on syntynyt? Miten luonnonsuojelijatkin ovat joutuneet tähän hiljaisuuteen mukaan? Vastaan kysymyksiin osittain artikkelin lopussa, vaikka kaikkia aihepiirin yksityiskohtia en vielä aivan osaakaan eritellä.

Mitä akuutit petokysymykset ylipäänsä ovat? Katsotaanpa asiaa ensin suden näkökulmasta.

  1. Miten taataan, että Suomessa on riittävän suuri suden geeniperimä ja riittävää geenivirtausta naapurimaihin?

Susien geenipooli on Suomessa selvästi ohut ja riittämätön. Tällä hetkellä Suomessa elää RTKL:n arvion mukaan 140-155 sutta. Jos Suomessa eläisi tuplasti nykyinen määrä susia, olisi laumoja 25 (=250-300 sutta). Silloinkin sudet yhä joutuisivat kaikki lisääntymään lähisukulaistensa kanssa.

Vertailun vuoksi Saksasta saatiin juuri viestiä, että siellä on jo 35 lisääntyvää susilaumaa. Suden kannan’hoito’suunnitelmassa on todettu lajin kestävän kannan olevan Suomessa ja Suomen rajan tuntumassa vähintään 50 lisääntyvää paria tai laumaa. Suunnitelmaa laumojen elinpaikoista ei ole.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 14.32.21Pitäisikö sopia demokraattisesti eliömaantieteellisiin alueisiin perustuen, mihin 25+ susilaumaa Suomessa sijoitetaan? Lappi kattaa lähes kolmasosan Suomen pinta-alasta ja täällä tunnetusti liikkuu vain yksittäisiä susia. Laumoja ja pesiviä susia ei ole. RKTL:n tutkimusjohtajan mukaan sudet pääsevät vain harvoin kulkemaan Suomen läpi Venäjältä Ruotsiin. Tällä hetkellä myös useat muut suuret nisäkäslajimme (susi, ahma, mäyrä, majava…) ovat suurimmassa osassa eliömaantieteellisiä alueita sukupuutossa.

Geenivirtaa pidetään riittävänä suurpetoeläinyksilöiden välillä, mutta onko se? 

Mihin perustuu nykyisen suden’hoito’suunnitelman näkemys, ettei Suomeen ole asetettu mitään minimitavoitetta ja elinaluesuunnitelmaa susien määrälle?

  1. Tiesitkö, että harvinaisia suurpetoja ammutaan jatkuvasti kansallispuistoissa ja luonnonsuojelualueilla. Miksi luonnonsuojelu ei saa aidosti näkyä kansallispuistoissa?

Esimerkiksi Lapin Natura-alueiden yhtenä suojeluperusteena ovat (satunnaisesti esiintyvät) suurpedot.

Kansallispuiston tärkein tehtävä on alkuperäisten eliölajien suojelu (Luonnonsuojelulain 13§ mukaan kansallispuistoissa ei saa pyydystää, tappaa tai hätyyttää luonnonvaraisia selkärankaisia eläimiä tai hävittää niiden pesiä… eikä ryhtyä muihinkaan toimiin, jotka vaikuttavat epäedullisesti alueen luonnonoloihin, maisemaan taikka eliölajien säilymiseen.).

Suurpedot (karhu, ilves, ahma ja susi) kuuluvat suomen luontoon ja erityisesti suojelualueille. Suomen kansalaisena meillä on lakisääteinen oikeus siihen, että kansallispuistossa näkee ja kuulee suden. Kansallispuistojen johdon kuuluu toki aina huomioida myös sosiaaliset ja alueelliset seikat, mutta nykyiset painotukset ihmetyttävät.

Virkistyskäyttäjät tuskin nykyisellään juuri tietävät, että kansallispuistoissa ja Natura-alueilla tapetaan uhanalaisia eläimiä. Tämä on myös EU:n luontodirektiivin vastaista.

Eikö suurpetojen tulisi saada olla rauhassa kansallispuistoissa ja metsästys sallia vain äärimmäisissä tapauksissa?

Kuinka paljon tappolupia on viime vuosina myönnetty erityisesti kansallispuistoihin?

Mikä on puiston hallinnon rooli, kun viranomaispäätöksillä myönnetään tappolupia? Kävelläänkö puistojen hallinnon yli? Miksi luonnonsuojelu ei saa aidosti näkyä kansallispuistoissa?

  1. Millä argumenteilla voidaan perustella, että ihminen poistaa luonnosta tiettyjä eliölajeja – vieläpä erityisesti avainlajeja?

Avainlajiksi kutsutaan lajia, jonka olemassaolo on sen koko ekosysteemin ja sen eliöiden kannalta tärkeä. Avainlaji edistää paikallisen ekosysteemin monimuotoisuutta. Jos avainlaji häviäisi, muuttuisi koko ekosysteemi.

Susi on avainlaji. Esimerkiksi naali ja kanalinnut hyötyisivät suden läsnäolosta, koska sudet tappavat kettuja. Naalit häviävät reviiritaisteluissa ketuille, ja toisaalta naalit syövät suden jättämiä haaskoja. Ketut myös syövät kanalintuja (En löytänyt aiheesta tutkimustietoa, mutta selvästi susi vaikuttaa omassa ekologisessa lokerossaan muihin eliölajeihin ja eliömaantieteeseen).

– – –

Pedot eivät saa liikkua takapihoilla. Ne eivät saa edes teoreettisesti, alueella eläen, uhata metsätiellä lenkkeileviä, aamuhämärissä marjastajia, pihakoiria tai syrjäseutujen lampaita. Ne eivät saa syödä vanhoja tai heikkojakaan poroja. Pedot eivät myöskään voi liikkua kansallispuistojen reiteillä turistien tiellä.

Kun pedot eivät mahdu taajamiin, eivätkä edes täällä jänkällä ”jeeran kairaan” eli 100 km päähän lähimmästä kylästä, niin sopii kysyä: Mihin ne Suomessa mahtuvat?

Mihin pedot päätyvät, jos niiden puolesta harva uskaltaa ääntään käyttää?

– – –

Lopuksi vielä muutama sana taustoista ja yksi ratkaisuehdotus…

”Ikiaikaisesta poronhoidosta” keskusteltaessa on huomattava, että 1000 vuotta sitten täällä ei ollut nykymittaista porotaloutta. Poro on tulokaslaji metsäpeuran ikiaikaisilla laidunmailla. 1800-luvun alussa Inarin kunnassa on ollut alle sata poroa. Jääkaudelta aina 1850-luvulle asti täällä on pyydetty hirviä, metsäpeuraa ja muita suuria nisäkkäitä. 1850-luvulla suurriista väheni, ja norjasta tulleista tunturipeuroista kesytettiin nykyinen maatalouseläin poro. Nykyään poroja on Lapissa noin 200 000. Laitumien kantokyvyn kannalta liian isoksi paisunut porotalous on yksi osatekijä petokysymyksissä.

Voisiko aluksi kokeilumielessä muutamassa Lapin kansallispuistossa poronhoidon irrottaa lihantuotannon vaatimuksista? Jos näillä seuduin poronhoito muuttuisikin pienimuotoisemmaksi, luonnonhoidolliseksi ja kulttuuria ylläpitäväksi. Voisiko joillekin poroperheille sopia työstä maksettu ”kansalaispalkka” ja ”rennompi” tai ”jutaava” elämäntapa ilman lihantuotannon vaateita?

Onhan poronhoito raskasta työtä. Aina on huoli, missä vapaana laiduntava karja kulkee. Poroilla on monta ottajaa: Pedot, sairaudet, salametsästys, huonot talvet, liikenne… Esimerkiksi liikenteessä kuolee n. 5000 poroa vuodessa. Pedot ottavat erityisesti ne porot, jotka helpoimmin saavat. Hyväkuntoinen poro on pedolle vaikeampi saalis.

Poronhoitajat näkevät petojen jälkiä isoilla alueilla liikkuessaan kelkoilla ja mönkijöillä. He liikkuvat selkosilla. Yksi argumentti on, että täällä kyllä jänkää pedoille riittää. Kuitenkin erityisesti pesivien petojen reviirit ovat melko paikallisia. Moottorikelkat halkovat reviirejä tiheästi väistämättä. Lunta on yli puoli vuotta ja lumeen jää useimmiten jälkiä. Lumilla jäljitys on mahdollista toteuttaa onnistuneesti moottorikelkoilla ja koirilla. Paikallisten kertomuksissa kulkee niitä yksityiskohtia, kuinka petoja kelkoilla ajatetaan ja ammutaan. Tietyillä alueilla salakaatajat ovat suuria sankareita. On paikallisia äijäkulttuureita, joissa yhä on hienoa jäljittää ja tappaa jokainen kohtaamansa ahma, ilves, karhu, majava, mäyrä, susi…

Suurin vastustus suurpetojen ekologisesti kestävän määrän hyväksymiseen tullee metsästäjiltä, osittain siksi, koska koirilla metsästäminen vähenisi, jos susia olisi enemmän. Muut pedothan eivät juuri koiria uhkaa, mutta sudet ovat irtijuokseville tai naruun jätetyille koirille uhka. Erityisesti yksinäisen suden on ilman lauman tukea vaikea kaataa hirveä, joten ne etsivät pienempää ravintoa. Metsästyskulttuuri siis osin uudistuisi susialueilla. Toisaalta esimerkiksi vesilinnustuksessa sudet tuskin vaikuttaisivat koiran käyttöön. Kaikkea riistaa voi metsästää myös ilman koiraa.

Suurpetokonfliktiin on varmasti ratkaisuja, jotka sopivat osapuolille. Voisivatko tässä kirjoituksessa esitetyt argumentit ja kysymykset tukea ratkaisukeskeistä, keskustelevaa ja suvaitsevaa lähestymistapaa suhtautumisessamme suurpetoihin?

– – –

VAIKUTTAMISMAHDOLLISUUS JUURI NYT

Itä-rajalla sijaitsevan mahtavan suuren Urho Kekkosen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmaan voi vaikuttaa nyt. Yksityiset ihmiset voivat kommentoida suunnitelmaa 19.11. 2014 asti. 

Lausunnot ja kommentit pyydetään lähettämään sähköpostilla osoitteeseen kirjaamo(at)metsa.fi tai kirjeitse osoitteeseen: Metsähallitus / Kirjaamo, PL 94, 01301 Vantaa

Mainokset

Eläimellisen iloisen muutoksen äärellä

Eläinten viikolla sitä pohtii, mihin eläinaktivismilla on päästy. Tuntuu, että olemme nyt oikeasti ison muutoksen äärellä – parempaan.

Viime viikkoina olen jatkuvasti törmännyt mahtaviin miehiin, jotka haluavat huomioida eläinten oikeudet: Esimerkiksi täällä pikkupaikkakunnalla perusäijä ”makkaranpaistotulilla” olikin kasvissyöjä. Samoin alueemme kaikki ravintolat ovat nyt innostuneet eettisestä ruoasta. Kasvisruoka ja eettisyys – ne ovat kuulemma nyt in.

Julkisuuden henkilöt ovat huomioineet eläimet. Esimerkiksi Docventures on kiitettävästi antanut kasvot tavallisen lihansyöjän eläinaktivismille. Kulttuuriväki on muutenkin pääosin heikompien oikeuksia puolustavaa. Lukuisia näyttelijöitä, kirjailijoita, muusikkoja ja taiteilijoita ottaa jatkuvasti kantaa eläinten puolesta. Myös ilahduttavan moni toimittaja, sekä poliitikko on nykyään ”eläinaktivisti” jopa ministeri- ja europarlamenttitasolla.

Olisko määre ”eläinaktivisti” noussut jo arvonimeksi? Niin moni nykyään toimii eläinten puolesta eri tasoilla – yksityishenkilöinä, vanhempina, kokkeina, myyjinä, opettajina tai vaikka bloggareina. Näyttää siltä, että eläinten oloista huolestuneita alkaa olla enemmän kuin välinpitämättömiä rahan tai tapakulttuurin sokaisemia.

Meteliä eläinten puolesta tarvitaan kaikilla yhteiskunnan tasoilla, sillä vastassa on ihmisiä, joilla on pelissä paljon. Elintarvike-, eläinviihde-, vaate- , kemikaali- ja lemmikkieläinteollisuus ovat kaikki miljardibisneksiä.

Viimeisin ilonaiheeni oli rouva Jenni Haukion upea teksti, jonka hän julkaisi vastaanotettuaan Pro Animalia -tunnustuksen. Sen myötä, oikein hyvää Eläinten viikkoa kaikille!

Pro Animalia 3.10.2014

Olen aina rakastanut eläimiä. Jo hyvin pienenä lapsena maalla pidin maailman ihmeellisimpinä olentoina sammakkoja. Olin lumoutunut poneista ja hevosista, kissoista ja koirista, hiiristä ja kaneista, akvaariokaloista.

Eläinasia on kulkenut sydämessäni lapsesta lähtien. Ala-asteella perustimme ystäväni kanssa eläinsuojelukerhon ja haaveilimme aikuisina ostavamme maatalon, jossa hoitaisimme huonosti kohdeltuja eläimiä. Vielä paljon vanhempanakin lapsena haaveilin, että minulla heti opiskelija-asuntoon muutettuani olisi mahdollisuus pelastaa niin monta koe-eläimenä käytettyä kania kuin vain asuntooni järkevästi saisin mahtumaan. Jo hyvin nuorena tunsin huolta ja surua erityisesti koe-eläinten kohtalosta.

Myöhemmin huoleni laajeni tuotantoeläimiin ja niiden elinolosuhteisiin. Teini-ikäisenä kirjoitin runotekstejä, joissa otettiin kantaa eläinten asemaan yhteiskunnassa. Vuonna 2003 ilmestyneen toisen runokokoelmani, Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata, nimikkoruno on omistettu kaikille vankeudessa elämänsä viettäville eläimille.

Lähivuosina olen hetken aikaa toiminut Helsingin eläinsuojeluyhdistys Hesy:n hallituksessa. Olen kirjoittanut ajatuksistani mm. Seura-lehden kolumneissani. Olen allekirjoittanut eläinten parempaa kohtelua vaativia adresseja ja ottanut asioista selvää tietokirjallisuutta lukemalla, kypsytellyt ajatteluani suhteessa eläimiin ja niiden asemaan maailmassa.

Minulle on ollut ja on varmasti tulevaisuudessakin kaikkein luontevinta puhua ja kirjoittaa eläinten puolesta. Samalla arvostan suunnattomasti niitä eläinsuojelukentän toimijoita, jotka konkreettisesti ruohonjuuritasolla toimivat hätää kärsivien ja apua tarvitsevien eläinten parissa.

Minusta kaikkein tärkeintä eläinasian edistämiseksi on se, että keskusteluissa ja pyrkimyksissä kohti parempaa maailmaa kunnioitetaan ja suvaitaan erilaisia mielipiteitä. Vain avoimen, rakentavan ja kaikkia osapuolia arvostavan dialogin avulla voidaan saavuttaa yhä suurempia edistysaskelia eläinten hyvinvoinnin edistämiseksi. Ihmisten ja eläinten hyvinvointia ei pidä tarkoitushakuisesti vastakkainasetella. Maailma, jossa eläimet voivat paremmin, on parempi myös ihmisille.

Minun maailmankuvassani ihmiset ja eläimet ovat kaikki samaa olevaisten lajia, jossa vain ulkoinen hahmo, elintavat ja tapa kommunikoida meidät erottavat. Olemme kaikki ennen kaikkea tuntevia olentoja, yksilöjä, joilla on tarpeita ja haluja. Yksilöjä, jotka tuntevat iloa ja surua, kipua ja ahdistusta, mielihyvää, vapauden hurmaa.

Maailmassa on suunnattoman paljon eläinrakkautta ja hyvinvoivia, hyvin huolehdittuja eläimiä. Silti se tapa, jolla ihminen on yhteiskunnassa tehnyt eron itsensä ja eläinkunnan välille, on suhteeton. Milloin meistä tuli empatiakyvyttömiä alistajia, nöyryyttäjiä ja hyväksikäyttäjiä? Ja ennen kaikkea: onko meidän yhä edelleen asetettava itsemme kaiken muun elollisen elämän yläpuolelle, oikeutetuiksi päättämään muiden lajien yksilöjen elämästä ja kuolemasta? Vielä 2010-luvulla?

Jokainen elämä on ainutkertainen, hauras. Jokainen elämä on lyhyt, kallisarvoinen aarre. Jokaisissa silmissä loimuaa elämänpalo – niin ihmisen kuin eläimen.

Oma työni eläinten puolesta on alussa. Suunnitelmia ja haaveita on paljon, niiden toteuttamiseksi toivon elämän antavan voimia ja uskallusta.

Olen todella otettu tänään 3.10.2014 vastaanottamastani Pro Animalia –tunnustuksesta ja kiitän eläinsuojeluliitto Animaliaa saamastani luottamuksenosoituksesta. Se tuo mieleeni runoilija Eeva Kilven Animalia –runokokoelman (1987) säkeet:

”…Kuinka kauan ihminen kestää kavahtamatta itseään ja mitä hän tekee kun hänen silmänsä avautuvat? Siinä on teidän toivonne eläimet. Se liikkuu jo ja jonakin päivänä se syntyy; vapaus, kunnioitus.”

Vapauden ja kunnioituksen puolesta, liikkeessä tänään ja tästä eteenpäin,

Jenni Haukio

Kestävän kehityksen opetusideoita Kanadasta

Löysin Kanadasta muutamia opetusideoita kestävän kehityksen kasvatukseen ( = ympäristökasvatukseen, sovitaan näin). Ehkä haluat kokeilla jotain näistä tulevana lukuvuonna?

Ensimmäisenä näin upeita luontoaiheisia kangastöitä. Kiva idea, että kaikki oppilaat saavat tehdä yhden osan isoa peittoa. En tunne tekniikkaa, mutta ainakin siinä on värjätty kangasta ja ommeltu eliöiden ”reunoja” langalla. Toisessa kuvassa on ommeltu lehtiä kankaasta. Näihin voisi käyttää roskiin meneviä vaatteita ja muita ylimääräkankaita.

IMG_0337IMG_0338IMG_0339IMG_0821

Vanhasta hammasharjan varresta oli ilmeisesti lämmittämällä taivutettu käsikoru. Itse asiassa aika hieno, käyttäisin!

IMG_0422IMG_0421

Miksei Suomessa lue missään, että ”Kaunis koulun pihamme!” tai ”Kaunis Lappi”. Brittiläisen Kolumbian alueella kaikissa autojen rekkareissa lukee ”Beautiful British Columbia”. Sitä BC tosiaan on. Mutta niin on moni paikka Suomessakin.

Toisessa kuvassa yllä on kirjojen vaihtolaatikko. Kiva idea. Voisiko koulussa olla vaikka lelujen vaihtolaatikko?

IMG_0819IMG_0869

Ope löysi kaupungin rannalta avoimen pianon. ”Open piano!” Miksei koulun pihalla voi olla vaikka avoin soittonurkkaus? Vanhoja soittimia lojuu taatusti varastoissa ylimääräisiä. Miksei sellaisia voisi Suomessakin laittaa kesäksi puistoon? Sade on vain käytännön ongelma, joka voidaan ratkaista (huppu tai katos tai kylläste-silikonit pintaan…?). Näin ihmisten rakentamista paikoista voitaisiin tehdä monipuolisempia ja luovuutta ruokkivia.

…Vaikka harvoin rakennettu ympäristö voi tarjota sellaisia yllätyksiä kuin metsä tai luonnon paikat. Yllä kuvassa oli metsästä löytynyt ”mörkö” 😀 Alla kuvassa näkyy biitsi, jossa oli lasten luontokerho. Heillä oli siellä mm. aarteiden etsintää ja vieraslajikasvien poisrepimistä.

IMG_0689IMG_0808IMG_0800IMG_0804

IMG_0803Yllä kuvassa on evoluution eliöiden lajikirjo havainnollistavana kollaasina. Pystyakselilla näkyvät aikakaudet. Sen jälkeen on kuva sinivalaan luurangosta.

Tiesitkö, että sinivalaiden yleisin kuolinsyy on laivan törmäys? 😦 Tai että koppakuoriaisia on noin monenlaisia? Tai että kierrekotilo saalistaa harppuunalla? Opin sen Luonnon monimuotoisuuden ihmeellisyyksien museosta, jossa oli yli 5 miljoonan eläimen kokoelma. Aika hyvä retkikohde, vai mitä? Suomessa vastaava on Luomus Helsingissä. Linkki tässä

Hauskaa ja monimuotoista lukuvuotta 2014-2015!

Vedenalainen Ucluelet

Vancouver Islandin surffirannikolla Uclueletin kylässä tapasin Black-eyed Gobyn – kalan, joka kasvaessaan vaihtaa sukupuolta naaraasta urokseksi! Sitten näin tennispallon muotoisen eläimen – persoona varmasti hänkin! Näin myös sateenvarjon itselleen rakentaneen ravun hengaamassa meritähden päällä, ja pastellinvärisen merikynän, joka paljon planktonia ahmittuaan hohtaa pimeässä. Mitä tyyppejä 😀

IMG_0722IMG_0721IMG_0742IMG_0724

En koskaan menisi maksavana asiakkaana tavanomaiseen eläintarhaan tai akvaarioon. Eläimillä on monipuolinen kokemusmaailma ja tarpeet – Eläimet eivät kuulu häkkiin. Uclueletin akvaario oli kuitenkin mielestäni kolmesta syystä jokseenkin eettinen. Siksi päätin tukea sitä ja katsastaa paikan.

IMG_0728IMG_0726

 

Ensinnäkin, paikka on ”environmentally educative”. Työntekijät ovat meribiologeja, jotka opastavat kävijöitä henkilökohtaisesti merenalaisen maailman ihmeellisyyksissä.

Toiseksi, akvaarioihin virtaa merivesi suoraan merestä, joten plankton, levät, ja monenmoiset pikkueliöt kaikki elävät akvaarioissa samassa vedessä kuin meressä.

Kolmanneksi tärkein: Vaikka he alkukesällä pyydystävät surffirannikon edustalta pieniä mereneläviä akvaarioihin, niin syksyisin kaikki eläimet vapautetaan takaisin mereen yhdessä koululaisten ja lasten kanssa. Jes!

IMG_0736IMG_0747

Olin aivan pyörryksissä kaikesta mitä heiltä opin! Esimerkiksi merivuokot ovat super cooleja. Ne elävät ja reagoivat ympäristöön salamannopeasti vaikka näyttävät ihan vihanneksilta. Kun niihin koskee, ne työntävät pieniä harppuunoita saaliiseensa kietoutuen (ei sattunut minua, koskin 🙂 ) Ja arvaapa miksi tämä Anemone on noin mahtavan vihreä? No koska se elää symbioosissa levien kanssa (joita on sen sisällä)!! Merivuokon edessä on Penpoint Gynnel -kaloja. He osaavat hengittää ilmaa ilman keuhkoja! Huh!

IMG_0701IMG_0702

Haalean pinkki limaeläin (elävä olento, mitä ihmettä!!!) on muuttanut kiveä (!!) syövien matojen kodin eli hylätyn kuoren päälle asumaan. Ravut suorastaan toivovat näitä limaeläimiä iholleen naamioiksi, joten ravut tekeytyvät kiviksi odottamaan limaeläimien tuloa. Kuvassa näkyy myös lilanpunaista levää kivissä. Myös toisessa kuvassa punainen ja valkoinen alue ovat kivien päälle ankkuroituvia eläimiä. Tiedoksi, että tuon punaisen eläimen sikiö näyttää alussa ihan samalta kuin ihmisenkin.

IMG_0703IMG_0730

Merimakkaroita on älyttömästi erilaisia. Ne voivat vaaran uhatessa tiputtaa piikkinsä kuin sisilisko häntänsä ja kasvattaa tilalle uuden! Toisessa kuvassa on 117-vuotiaaksi elävä Rock-fish ja punainen merivuokko – mahan alta, se liikkuu kuin etana!

IMG_0709IMG_0708

Entä oletko ennen nähnyt, kun rapu ruokailee? Muutamassa altaissa sai itse koskea mm. meritähtiin, -rokkoon, -makkaroihin ja -vuokkoihin. Vau, minkä tuntuisia ne ovat!! Meritähdillä on kova karhea kuori kuin ravuilla ja ne hengailevat pareittain… Sanontahan kuuluu ”Ollaan kuin kaksi meritähteä” ❤

IMG_0725IMG_0650

Kaikkein jännittävin on ruoskan kokoinen vihreä meriheinä (Green seaweed). Ekan kerran kun näin sellaisen beachilla, en uskaltanut todellakaan koskea siihen. Luulin sitä isoksi käärmeeksi!! Pohjaan ulottuva ruoska-osa on kovaa kuin puun oksa. Päässä on nyrkin kokoinen ”pallokelluke”. Siinä on kiinni pehmeitä osia, joita voi syödä ja niistä tehdään pikkelssiä. I like seaweed 🙂 Future food!

Tutkimusten perusteella ihmiset tarvitsevat positiivisia luonto- ja eläinkokemuksia, jotta he ymmärtävät, miksi luonnon ja eläinyksilöiden suojelu on arvokasta. Koen, että se haitta, joka juuri näille merieläimille muutaman kuukauden vankeudesta aiheutuu, on vielä hyväksyttävissä. Ympäristökasvatukseen orientoituneessa akvaariossa merieläimet tekevät hetken heitä itseäänkin toivottavasti lopulta hyödyttävää ympäristökasvatustyötä.  

Ps. Paikka saa rahaa kalankasvattamoilta, joten niiden kritisointi on siitä syystä käynyt työntekijöiden mukaan hankalaksi. He jakoivat ennen ”liikennevalokorttia” kalalajeista, joista suosia, harkita ja välttää (vrt. WWF:n kalaopas Suomessa). Kuitenkin paikallinen kalaskasvattamon pomo oli tästä suuttunut, että miksi vältä-listalla on heidän lohi. Akvaarion meribiologi muistutti kuitenkin jutellessamme minua, että kalankasvatukseen liittyy paitsi eläineettisiä (stressi ja ahtaus) myös ekologisia ongelmia (Yleensä: kassikalojen ruoka on troolattua eli ryöstökalastettua, eläintiheys altistaa kaloja taudeille jotka leviävät kasvattamoista muuallekin mereen, lisäksi paikallinen ravinnekuormitus on merkittävä ja siitä seuraa levättynyttä, jopa kuollutta merialuetta.). Näistä ongelmista akvaario ei valitettavasti voi oma-aloitteisesti enää viestiä. Sen sijaan he kannustavat ihmisiä vain kysymään aina kalan alkuperän. Kanadassakin troolataan isoja määriä mereneläviä meriekosysteemeistä piittaamatta, mutta hiukan asioita selvittämällä eettistäkin kalaa halukkaille löytyy…

Hyvistelyä koululaisten kanssa

Koulussamme on nyt ”Teen hyvää” –hyvinvointiviikko

puu

Toteutus on simppeli.

Maanantaina alkaa yhteisellä avauksella 1–9 luokkalaisille, jossa kerrotaan viikon teema ja orientoidutaan aiheeseen mm. pienen jumppatuokion avulla.

Viikon aikana:

  • Kukin opettaja jaksamisensa mukaan painottaa omissa aineissaan hyvinvointia – omaa, toisen, ympäristön, eläinten.
  • Koululaiset kirjoittavat tekemiään hyviä tekoja jätepaperilehtisille ja kiinnittävät ne hyvän puuhun. Yläkoululaisille oli uni-tunti.
  • Alakoulussa pohdittiin ympäristötekoja.

Perjantaina hyvät teot kootaan yhteen. Puu onkin jo täynnä lehtiä. Lopetustilaisuudessa esitellään erilaisia toteutuneita hyviä tekoja.

Luontoliikuntakerho

Keksin syksyllä perustaa luontokerhon. Koska sellaista ei koulullamme ollut ja koska koulun lähellä on mainiot puitteet – niitty, lähimetsä, pururata, laavu, peltoja ja jopa suo. Myös Kemijoki virtaa lähellä. Sitä voinee hyödyntää tulevaisuudessa. Vielä en sinne ryhmärämän kanssa uskaltautunut.

luontoliikuntakerho

Kaverini vinkistä ilmoitin kerhomme Luonto-Liiton kerholistoille. Luontsikalla on paljon hyvää kerho-ohjaajan materiaalia! Ne sisältävät leikkejä laidasta laitaan: rauhallisia, liikunnallisia, aistiharjoituksia, ryhmäytysleikkejä, opettavaisia leikkejä… Myös muuta tukea saa tarvittaessa.

Kerhotunti on aina maanantaisin ja se alkaa luonnossa eväitä syöden. Sitten leikitään muutamaa leikkiä tai tutkitaan luontoa. Viimeksi rakennettiin majoja lumiseen metsään risuista. Mukana leijailee metsän henki Tapio. Mielikuvitusleikeissä lapsia innoittavat itsekeksimänsä luontonimet – on Otto Oravaa, Laura Lepakkoa, Sanna Sisiliskoa ja Ari Apinaa.

Ympäristötyöryhmä

WWF:n ideasta perustin koulullemme ympäristötyöryhmän. Mukana on kolme ekaluokkalaista ja viisi isompaa nuorta 6-8 luokilta. Tavoitteena on kehittää koulua. Ryhmä kokoontuu viikoittain, jos innostusta riittää.

Nytkö se alkaa!!?? Jipiii!” kiljuivat ekaluokkalaiset. Olin kuuluttanut pari viikkoa aikaisemmin ryhmän perustamisesta. Kun tarpeeksi moni halusi tulla mukaan, ryhmä oli koossa. Kohta pieniä olisi tullut ryhmään lopulta useampiakin. Ehkä on tarpeen perustaa lisää ryhmiä 😉

Ryhmäläisillä oli jo etukäteen ihmeelisen paljon tietoa ympäristöongelmista. He myös kantavat huolta eläimistä.

ymptyöryhmäMuutaman ryhmäytysleikin jälkeen ympäristötyöryhmä ideoi spontaanisti seuraavia kehittämiskohteita koulullemme:

  1. värikkäämpää koulua
  2. terveellistä välipalatarjoilua kolmen päiviin
  3. linnunpönttöjä
  4. kukkaistutuksia
  5. lisää roskiksia
  6. kasvimaata

Pienin suurin askelin! ❤

Hyviä hetkiä

Ihana viikko. Maailman muuttumisen näkee useimmiten joka viikko ruohonjuuritasolla. Töissä ja vapaalla esimerkiksi kun…

Rikkinäinen lapsi hymyilee. Pysähdy ja kuvittelehan se. Arkaa iloa. Askeleita hyvään suuntaan.

Nuoret esittelevät innoissaan tutkimiensa tuotteiden elinkaaria kotiväelle vanhempainillassa. Kaikki pysähtyvät pohtimaan.

farkutdvd

Itä-Lapissa mahtavaa vapaaehtoistyötä tekevä SEY:n eläinsuojeluvalvoja käy koulullamme eläinten viikon kunniaksi joka päivä, joka luokalla! Ohjaa nuoria välittämään eläimistä. Lapset osallistuvat piirrustus- ja mielipidekirjoituskilpailuihin. Kotsassa tehdään kasvisruokaa.

Lisäksi koulussa vierailee kirjailija, metsämies ja vietetään väriviikkoa. Joka päivä pukeudutaan eri väreihin.

Vapaalla hoitoheppani Ville rentoutuu, hörisee, haukottelee, nuolee kättä ja puhaltaa hiuksia. Kiivetään tunturiin katsomaan auringonlaskua. Opitaan nostamaan rento laukka pysähdyksistä. Tuoksuva lämpöinen samettiturpa.

huipullaratsain

Ja muutama nuin murtheella

Kuulen, että ystäväni Pellosta on nähny 10-vuotihaana saman, meitä pikkutyttöjä järkyttänheen, elläinten teuraskuljetusvideon vuonna 1997 ko mie Etelä-Suomessa. Siittä lähtien olhaan molemmat oltu syömättä tehotuotettua lihhaa.

Sitten tuo ystäväpariskunta adoptoi aina häkissä olheen soman Jimpulakoiran, joka nukkuu nytten heän välissä ja on läpheensä rakastettu ja onnellinen.

Jimpula

Eipä muuta ko mahtavaa syyslomaa kaikille, etenki kouluisa arkensa viethäville!

45 min: Animalian kouluvierailu

Yläkoulut ja lukiot usein toivovat kansalaisjärjestöiltä vierailijoita piristämään arkityötään. Eläinetiikan tunnit ovat toistaiseksi olleet vain harvojen herkkua. Lapissa olen vieraillut kahdessa koulussa.

45 minuutissa ehtii paljon

Alkuun pohdimme nuorten kanssa, miten eri tavoin eri eläimiin kukin itse suhtautuu. Mietimme, mitä tunteita eläinystävissämme olemme havainneet.

Näyttökuva 2013-04-10 kohteessa 16.37.13  Näyttökuva 2013-04-10 kohteessa 16.37.47

Keskustelemme turkiseläinten, sian, siipikarjan ja lehmien elinoloista. Minkälaista on kunkin eläimen lajityypillinen käyttäytyminen? Onko erilaisia tuotantomuotoja? Mitä kaupoissa myydään? Mistä ruoka tulee?

Näyttökuva 2013-04-10 kohteessa 16.37.57  Näyttökuva 2013-04-10 kohteessa 16.38.53  Näyttökuva 2013-04-10 kohteessa 16.38.20  Näyttökuva 2013-04-10 kohteessa 16.38.34

Usein katsomme minkeistä kertovan 4 min ”furcoat”-piirretyn. Taustalla soiva musiikki on mielestäni erityisen koskettava ja kaunis:

Pohdimme syitä, miksi tähän on tultu. Miksi eläimillä on niin vähän tilaa ja virikkeitä? Miksi tehoeläintuotantoa ylipäänsä on? Tuottajia emme tilanteesta halua syyllistää – etsimme syitä laajemmin yhteiskunnasta ja kuluttajista.

Näyttökuva 2013-04-10 kohteessa 16.39.17  Näyttökuva 2013-04-10 kohteessa 16.41.13

Lopuksi tärkein: Mitä voisi itse tehdä, jotta eläinten ei tulevaisuudessa tarvitsisi kärsiä? Näitä oppilaat ehdottavat ihan itse. Onneksi lähes kaikista nuorista löytyy empatiakykyä ja muutosvoimaa!

Entä sinä – pidätkö nuorten ja kansalaisjärjestöjen kohtaamisia tärkeinä? Ne jatkuvat varmimmin, jos tartut haasteeseeni: a) Voit itse lähteä vapaa-ajallasi kouluun kohtaamaan nuoria ;), tai b) Voit varmistaa esim. 10 eurolla, että toiminta yhä jatkuu. Sponsoroit näin vierailijan matkakulut.

Ks. https://jelpi.fi/kerayssivut/opettajat-elainten-puolella

Rahoituksen puute estää kouluvierailutoiminnan laajentamisen. Nyt vierailuja tehdään vuosittain vain muutamia. Vierailijoita toivovia kouluja on kuitenkin Suomessa satoja.

http://www.animalia.fi/koulujanuoriso