Alkukantainen pedon pelko ja vastuullinen aikuisuus

Olen kulkenut ikäni marjametsissä. Kuntoliikun ja työmatkapyöräilen hämärässä asumattomia erämaareittejä. Kuljen tuntureissa ja jänkillä – myös lemmikkieläinten kanssa. Silloin karhu ja susi hiipivät mieleen. Jännittyneenä soitan pilliä, pyörän kelloa tai huutelen: ”Menkäähän kauemmas sudet.” Koskaan vielä en ole merkkiäkään näistä upeista eläimistä nähnyt. Edes yhtä jätöstä tai tassunjälkeä. Sitä odotellessa.

Vastuullinen aikuinen erottaa pelon aidosta vaarasta ja sen toteutumisen todennäköisyydestä eli riskistä. Suomessa me pelkäämme susia ja jopa ilveksiä. Pelkäämme pimeää ja hauen puraisua. Mutta alkukantaisiin pelkoihimme liittyvät riskit ovat olemattomia. Vaara on aivan muualla. (Todellinen vaara löytyy arjessa kodin onnettomuuksista ja stressistä. Ihmiskunnan hyvinvoinnille taas suurimpia uhkia ovat ympäristön kiihtyvä muuttuminen ja eliöstön monimuotoisuuden väheneminen.)

Vastuullinen aikuinen ei lietso lasten pelkoa. Hän ei lietso sitä kauhistelemalla omia pelkojaan tai median revittelemiä otsikoita. (Eikä vastuullinen aikuinen ole mediassa töissä luomassa näitä alati kansaa pelottelevia otsikoita!)

Vastuullinen aikuinen voi esimerkiksi sanoa lapselle (tai omalle sisäiselle lapselleen):

Ymmärrän, että sinua jännittää, koska olet kuullut metsässä asuvista isoista eläimistä. Ne kaikki kuitenkin väistävät ihmisiä. Minä olen tässä kanssasi, mennään yhdessä katsomaan. Voidaan vaikka soittaa pilliä, niin ne kuulevat, että olemme liikkeellä ja osaavat väistää. Lisäksi niillä on niin hyvä kuulo ja hajuaisti, että kyllä ne yleensä havaitsevat ihmisen muutenkin. Otetaan eväät ja mennään yhdessä etsimään niiden jälkiä.

Vastuullinen aikuinen ei arvota eläimiä sen perusteella, mitä hyötyä niistä on ihmisille. Koira on perheenjäsen ja ystävä, kuten myös kissa ja hevonen. Jos minkä tahansa näistä kotieläimistäni päästän valvomatta irti metsään, on mahdollista (ja jopa todennäköistä), että se voi menehtyä. Lemmikkimme voivat tippua jäihin, jäädä auton alle, saada haulista tai joutua pedon suuhun. Emmekä silti vaadi virtavesiä padottavaksi tai autokieltoa. Luonnossa on vaaransa, jotka liittyvät lemmikkien valvomattomaan irtipitämiseen, yöksi ulos jättämiseen ja maaseudulla asumiseen.

Vastuullinen aikuinen osaa käsitellä elämässä vastaantulevia negatiivisia tuntemuksia – pelkoja, fobioita, surua tai vihaa. Näissä tunteissa ei ole mitään väärää. Kuitenkin niiden ilmaisu voi olla vahingollista, jos käyttäytyy lapsen kaltaisesti. Negatiivisia tuntemuksia ei voi aidosti helpottaa sillä, että vyöryttää niitä kanssaihmistensä kannettaviksi.

Terveisiä Itä-Lapista. Suurpedot kuuluvat koko Suomen luontoon. Ne ovat kauniita, herkkiä, itseisarvoisia ja luontomatkailumme valttikortteja. Muutaman kilometrin päässä tukikohdastani toivon asuvan villejä ja vapaita suurpetoja. Niiden näkökulmasta Lappi on erämaa, jota halkovat tiet, ihmisten oudot romppeet ja hitaan kesyt herkkupalat.

Ei sutta voi hävittää geneettisen selviämisensä alarajalle – vuoksi pelkojen, koiraharrastusten tai edes elinkeinojen. Koska kielteinen petopuhe ja etenkin uhanalaisiin susiin kohdistuvien tappolupien määrä on kasvanut liian suureksi, järjestetään usealla paikkakunnalla huomenna eläinsuojelu- ja  luontojärjestöjen yhteisiä ”Eläköön sudet” -mielenosoituksia.

”Luonnon kansamme” tarvitsee nyt yllä kuvattua vastuullista aikuista (ja toimivamman petovahinkojen korvausjärjestelmän, mutta ei mennä siihen tässä). Kuten usein kuulee, niin täältä maaseudulta löytyy suomalaista luonnon kansaa, semmoista, joka kunnioituksella metsässä kulkee.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 15.12.30

Kuva: tunturisusi.com

 

Lähteet:

Hyppönen Henkka, Pelon hinta, Tammi, 2014.

Takala Kimmo, Tunne lukkosi, WSOY, 2014.

 

Mainokset

Kun suurpedot eivät mahdu kansallispuistoihimme, niin mihin ne sitten mahtuvat?

Aiemmin ajattelin, etten juuri tohdi suurpedoista mitään sanoa, etten ehkä tunne asiaa riittävästi. Vietin lapsuudessani paljon aikaa Pohjois-Savossa, missä suurpetokonfliktit olivat vaiettua arkipäivää. Monesta suusta kuulin, miten jokainen vastaantuleva ’perkeleenpeto’ pitää päästää hengestään. Maalle sittemmin uudestaan muutettuani, aloin kysellä erilaisilta alueen ihmisiltä, missä petoasioissa mennään. Monenlaista olen oppinut. Haluatko kuulla?

Vallalla on vaikenemisen kulttuuri

Maaseudulla hyvin harva uskaltaa ottaa petokysymyksiin avoimesti kantaa. Keskustelua hallitsee yhden totuuden ilmapiiri, jossa toisinajattelijoita pyritään vaientamaan eri keinoin. Demokraattista argumentatiivista keskustelua petokysymyksistä ei asukkaiden eikä viranomaisten tahoilta aidosti vielä käydä.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 15.12.30

Kuva: Tunturisusi.com

Konfliktia yksinkertaistaen – pohjoisessa on porotalous, Itä-Suomessa metsästyskoirat ja Länsi-Suomessa huolestuneet äidit.

Kulttuurihistoriallisia vaikenemisen paineita kuvaa täällä pohjoisessa hyvin se, etteivät edes paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ole aina selkeästi linjanneet tavoitteitaan petokysymyksiin. Ristiriidat ovat olleet liian suuria. Luonnonsuojeluorganisaatioiden rooli on kuitenkin ensisijaisesti puolustaa luontoa – luonnontieteellisin argumentein. Yhteisiin ratkaisuihin elinkeinojen kanssa toki halutaan myös ystävällisesti pyrkiä.

Kuinka hiljainen konsensus on syntynyt? Miten luonnonsuojelijatkin ovat joutuneet tähän hiljaisuuteen mukaan? Vastaan kysymyksiin osittain artikkelin lopussa, vaikka kaikkia aihepiirin yksityiskohtia en vielä aivan osaakaan eritellä.

Mitä akuutit petokysymykset ylipäänsä ovat? Katsotaanpa asiaa ensin suden näkökulmasta.

  1. Miten taataan, että Suomessa on riittävän suuri suden geeniperimä ja riittävää geenivirtausta naapurimaihin?

Susien geenipooli on Suomessa selvästi ohut ja riittämätön. Tällä hetkellä Suomessa elää RTKL:n arvion mukaan 140-155 sutta. Jos Suomessa eläisi tuplasti nykyinen määrä susia, olisi laumoja 25 (=250-300 sutta). Silloinkin sudet yhä joutuisivat kaikki lisääntymään lähisukulaistensa kanssa.

Vertailun vuoksi Saksasta saatiin juuri viestiä, että siellä on jo 35 lisääntyvää susilaumaa. Suden kannan’hoito’suunnitelmassa on todettu lajin kestävän kannan olevan Suomessa ja Suomen rajan tuntumassa vähintään 50 lisääntyvää paria tai laumaa. Suunnitelmaa laumojen elinpaikoista ei ole.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 14.32.21Pitäisikö sopia demokraattisesti eliömaantieteellisiin alueisiin perustuen, mihin 25+ susilaumaa Suomessa sijoitetaan? Lappi kattaa lähes kolmasosan Suomen pinta-alasta ja täällä tunnetusti liikkuu vain yksittäisiä susia. Laumoja ja pesiviä susia ei ole. RKTL:n tutkimusjohtajan mukaan sudet pääsevät vain harvoin kulkemaan Suomen läpi Venäjältä Ruotsiin. Tällä hetkellä myös useat muut suuret nisäkäslajimme (susi, ahma, mäyrä, majava…) ovat suurimmassa osassa eliömaantieteellisiä alueita sukupuutossa.

Geenivirtaa pidetään riittävänä suurpetoeläinyksilöiden välillä, mutta onko se? 

Mihin perustuu nykyisen suden’hoito’suunnitelman näkemys, ettei Suomeen ole asetettu mitään minimitavoitetta ja elinaluesuunnitelmaa susien määrälle?

  1. Tiesitkö, että harvinaisia suurpetoja ammutaan jatkuvasti kansallispuistoissa ja luonnonsuojelualueilla. Miksi luonnonsuojelu ei saa aidosti näkyä kansallispuistoissa?

Esimerkiksi Lapin Natura-alueiden yhtenä suojeluperusteena ovat (satunnaisesti esiintyvät) suurpedot.

Kansallispuiston tärkein tehtävä on alkuperäisten eliölajien suojelu (Luonnonsuojelulain 13§ mukaan kansallispuistoissa ei saa pyydystää, tappaa tai hätyyttää luonnonvaraisia selkärankaisia eläimiä tai hävittää niiden pesiä… eikä ryhtyä muihinkaan toimiin, jotka vaikuttavat epäedullisesti alueen luonnonoloihin, maisemaan taikka eliölajien säilymiseen.).

Suurpedot (karhu, ilves, ahma ja susi) kuuluvat suomen luontoon ja erityisesti suojelualueille. Suomen kansalaisena meillä on lakisääteinen oikeus siihen, että kansallispuistossa näkee ja kuulee suden. Kansallispuistojen johdon kuuluu toki aina huomioida myös sosiaaliset ja alueelliset seikat, mutta nykyiset painotukset ihmetyttävät.

Virkistyskäyttäjät tuskin nykyisellään juuri tietävät, että kansallispuistoissa ja Natura-alueilla tapetaan uhanalaisia eläimiä. Tämä on myös EU:n luontodirektiivin vastaista.

Eikö suurpetojen tulisi saada olla rauhassa kansallispuistoissa ja metsästys sallia vain äärimmäisissä tapauksissa?

Kuinka paljon tappolupia on viime vuosina myönnetty erityisesti kansallispuistoihin?

Mikä on puiston hallinnon rooli, kun viranomaispäätöksillä myönnetään tappolupia? Kävelläänkö puistojen hallinnon yli? Miksi luonnonsuojelu ei saa aidosti näkyä kansallispuistoissa?

  1. Millä argumenteilla voidaan perustella, että ihminen poistaa luonnosta tiettyjä eliölajeja – vieläpä erityisesti avainlajeja?

Avainlajiksi kutsutaan lajia, jonka olemassaolo on sen koko ekosysteemin ja sen eliöiden kannalta tärkeä. Avainlaji edistää paikallisen ekosysteemin monimuotoisuutta. Jos avainlaji häviäisi, muuttuisi koko ekosysteemi.

Susi on avainlaji. Esimerkiksi naali ja kanalinnut hyötyisivät suden läsnäolosta, koska sudet tappavat kettuja. Naalit häviävät reviiritaisteluissa ketuille, ja toisaalta naalit syövät suden jättämiä haaskoja. Ketut myös syövät kanalintuja (En löytänyt aiheesta tutkimustietoa, mutta selvästi susi vaikuttaa omassa ekologisessa lokerossaan muihin eliölajeihin ja eliömaantieteeseen).

– – –

Pedot eivät saa liikkua takapihoilla. Ne eivät saa edes teoreettisesti, alueella eläen, uhata metsätiellä lenkkeileviä, aamuhämärissä marjastajia, pihakoiria tai syrjäseutujen lampaita. Ne eivät saa syödä vanhoja tai heikkojakaan poroja. Pedot eivät myöskään voi liikkua kansallispuistojen reiteillä turistien tiellä.

Kun pedot eivät mahdu taajamiin, eivätkä edes täällä jänkällä ”jeeran kairaan” eli 100 km päähän lähimmästä kylästä, niin sopii kysyä: Mihin ne Suomessa mahtuvat?

Mihin pedot päätyvät, jos niiden puolesta harva uskaltaa ääntään käyttää?

– – –

Lopuksi vielä muutama sana taustoista ja yksi ratkaisuehdotus…

”Ikiaikaisesta poronhoidosta” keskusteltaessa on huomattava, että 1000 vuotta sitten täällä ei ollut nykymittaista porotaloutta. Poro on tulokaslaji metsäpeuran ikiaikaisilla laidunmailla. 1800-luvun alussa Inarin kunnassa on ollut alle sata poroa. Jääkaudelta aina 1850-luvulle asti täällä on pyydetty hirviä, metsäpeuraa ja muita suuria nisäkkäitä. 1850-luvulla suurriista väheni, ja norjasta tulleista tunturipeuroista kesytettiin nykyinen maatalouseläin poro. Nykyään poroja on Lapissa noin 200 000. Laitumien kantokyvyn kannalta liian isoksi paisunut porotalous on yksi osatekijä petokysymyksissä.

Voisiko aluksi kokeilumielessä muutamassa Lapin kansallispuistossa poronhoidon irrottaa lihantuotannon vaatimuksista? Jos näillä seuduin poronhoito muuttuisikin pienimuotoisemmaksi, luonnonhoidolliseksi ja kulttuuria ylläpitäväksi. Voisiko joillekin poroperheille sopia työstä maksettu ”kansalaispalkka” ja ”rennompi” tai ”jutaava” elämäntapa ilman lihantuotannon vaateita?

Onhan poronhoito raskasta työtä. Aina on huoli, missä vapaana laiduntava karja kulkee. Poroilla on monta ottajaa: Pedot, sairaudet, salametsästys, huonot talvet, liikenne… Esimerkiksi liikenteessä kuolee n. 5000 poroa vuodessa. Pedot ottavat erityisesti ne porot, jotka helpoimmin saavat. Hyväkuntoinen poro on pedolle vaikeampi saalis.

Poronhoitajat näkevät petojen jälkiä isoilla alueilla liikkuessaan kelkoilla ja mönkijöillä. He liikkuvat selkosilla. Yksi argumentti on, että täällä kyllä jänkää pedoille riittää. Kuitenkin erityisesti pesivien petojen reviirit ovat melko paikallisia. Moottorikelkat halkovat reviirejä tiheästi väistämättä. Lunta on yli puoli vuotta ja lumeen jää useimmiten jälkiä. Lumilla jäljitys on mahdollista toteuttaa onnistuneesti moottorikelkoilla ja koirilla. Paikallisten kertomuksissa kulkee niitä yksityiskohtia, kuinka petoja kelkoilla ajatetaan ja ammutaan. Tietyillä alueilla salakaatajat ovat suuria sankareita. On paikallisia äijäkulttuureita, joissa yhä on hienoa jäljittää ja tappaa jokainen kohtaamansa ahma, ilves, karhu, majava, mäyrä, susi…

Suurin vastustus suurpetojen ekologisesti kestävän määrän hyväksymiseen tullee metsästäjiltä, osittain siksi, koska koirilla metsästäminen vähenisi, jos susia olisi enemmän. Muut pedothan eivät juuri koiria uhkaa, mutta sudet ovat irtijuokseville tai naruun jätetyille koirille uhka. Erityisesti yksinäisen suden on ilman lauman tukea vaikea kaataa hirveä, joten ne etsivät pienempää ravintoa. Metsästyskulttuuri siis osin uudistuisi susialueilla. Toisaalta esimerkiksi vesilinnustuksessa sudet tuskin vaikuttaisivat koiran käyttöön. Kaikkea riistaa voi metsästää myös ilman koiraa.

Suurpetokonfliktiin on varmasti ratkaisuja, jotka sopivat osapuolille. Voisivatko tässä kirjoituksessa esitetyt argumentit ja kysymykset tukea ratkaisukeskeistä, keskustelevaa ja suvaitsevaa lähestymistapaa suhtautumisessamme suurpetoihin?

– – –

VAIKUTTAMISMAHDOLLISUUS JUURI NYT

Itä-rajalla sijaitsevan mahtavan suuren Urho Kekkosen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmaan voi vaikuttaa nyt. Yksityiset ihmiset voivat kommentoida suunnitelmaa 19.11. 2014 asti. 

Lausunnot ja kommentit pyydetään lähettämään sähköpostilla osoitteeseen kirjaamo(at)metsa.fi tai kirjeitse osoitteeseen: Metsähallitus / Kirjaamo, PL 94, 01301 Vantaa