Viisi viimeistä toivetta – kirja, josta voi ammentaa paljon

Hiljattain kaverini kokosivat kirjalistaa heihin eniten vaikuttaneista kirjoista. Asiaa pohtiessani huomasin, että osaan listata vain lempikirjailijoitani: Torey Hayden (lastensuojelua ja erityispedagogiikkaa), Peter Hoeg (komiikkaa), Risto Isomäki (jännitystä), Stieg Larsson (jännitystä), Erlend Loe (komiikkaa), Antti Nylén (poleemisia esseitä), sekä kaikki lukuisat eläinten pelastustarinoita kirjoittaneet lasten- ja nuortenkirjailijat.

Haluan kuitenkin nostaa esille erään vaikuttavan teoksen,

Bronnie Waren “Viisi viimeistä toivetta”.

viisiviimtoivetta

Kirja kertoo Australialaisesta Bronniesta itsestään, kuinka hän jätti oravanpyörän ja ajautui tekemään saattohoitotyötä. Vaikka aihe kuulostaa raskaalta, kirja on hyvin hauska ja elämänmyönteinen.

Kirjaa kuvaa mielestäni lause: “Oli taas tullut aika elää ja lakata yrittämästä hallita lopputulosta.” 

Nauroin vedet silmissä esimerkiksi kohdassa, kun kuoleva rouva kysyy Bronnielta “Ajattelitko voittaa kultaa huolenpito-olympialaisissa?”

Osui ja upposi.

Kirja on rakennettu viiden toiveen ympärille, jotka toistuvat kuolevien tarinoissa:

  1. Olisipa minulla ollut rohkeutta elää uskollisena itselleni eikä muiden odotusten mukaan
  2. Kunpa en olisi tehnyt niin paljon töitä
  3. Olisipa minulla ollut rohkeutta ilmaista tunteeni
  4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini
  5. Olisinpa antanut itselleni luvan olla onnellinen

Bronnie ei kirjassaan tuomitse ketään, vaan laittaa lukijan pohtimaan lempeyttä itseä ja muita kohtaan.

Kuolemansairaat kuvataan kirjassa ihanina persoonina. “Sanotaan, että jokaisessa tunteessa, jokaisessa teossa ja jokaisessa ajatuksessa on loppujen lopuksi kyse joko rakkaudesta tai pelosta.

“Aloin nähdä vanhempani, sisarukseni, ystäväni ja tuntemattomat ihmiset vauvoina ja pieninä lapsina, jotka olivat kerran luottaneet elämään niin viattomasti ja toiveikkaasti kuin vain lapset voivat. Mietin sitä, keitä he olivat olleet, ennen kuin muiden haavat – perheenjäsenten, ikätovereiden tai yhteiskunnan – haavat oli siirretty heihin. Ja kuinka se oli vaikuttanut heidän luottavaisuuteensa ja avoimuuteensa, jonka kera he olivat syntyneet.”

Mielenkiintoisia olivat pohdinnat elämän yksinkertaisuudesta ja uhrimielialasta.

Jos ihmisen päänsisäinen elämä oli ollut monimutkaista, hän oli usein ajautunut tekemään myös fyysisestä elämästään monimutkaista. Kuitenkin juuri päinvastainen eli yksinkertaisempi fyysinen elämä, olisi ehkä pysyvämmin rauhoittanut päänsisäistä meteliä. Yksinkertaisuus helpottaa olemista, läsnäolemista ja sisäisen intuitionsa kuulemista.

Uhrimielialaan liittyen, vanha rouva Pearl pääsi mielestäni asian ytimeen: “Me kaikki syyllistymme joskus pitämään itseämme ikuisena uhrina. Myötätunnon ja uhrimielialan välillä on vain hiuksen hieno ero. Myötätunto on parantava voima ja se syntyy ystävällisyydestä itseä kohtaan. Uhriksi asettautuminen on ajan haaskausta, joka pitää muut loitolla ja estää uhria kokemasta todellista onnea. Kukaan ei ole meille velkaa mitään. Meidän pitää vain nousta ylös, huomata kuinka onnekkaita olemme ja kohdata haasteemme. Kun katsoo elämää siitä näkökulmasta, se alkaa palkita”.

Kirja herätti poikkeuksellisen paljon uusia ajatuksia elämän tärkeimmistä asioista, tunteista ja kuoleman luonnollisuudesta. Kertakaikkisen rauhoittavaa luettavaa.

Nyt niskasta kiinni sitä joka heittää ruokaa roskiin

Kuluneen vuoden aikana olen toistuvasti kummastellut, että miksei moni fiksu ja mahtava ystäväni kerää biojätettä? Tai haaskaa ruokaa roskiin. Että mitä ihmettä.

Näillä ilmastonmuutosskenaarioilla! Näillä maaperän köyhtymisskenaarioilla! Näillä uusiutumattoman energian, mineraalien ja veden ehtymisskenaarioilla!

Ymmärrän, ettei 93 v. mummoni lajittele roskiaan. Mutta etteivät lukutaitoiset luontoretkeilevät ystäväni. Miksi näin?

Ehkä muutama fakta biojätteen keräyksen merkityksestä olisi paikallaan:

1) Ruoan tuottamiseen kuluu alati ehtyvää viljelymaata, vettä, fossiilisia polttoaineita ja lannoitteita. Myös monia eliöille haitallisia kemikaaleja. Piste.

2) Tehoruoan tuottaminen uhkaa päästöillään luonnon monimuotoisuutta, sekä eläinten ja alkuperäisväestöjen oikeuksia. Piste.

3) Kun ruoka päätyy roskiin, ovat kaikki nuo resurssit ja kärsimykset olleet turhia. Huutomerkki!

4) Erityisen paheksuttavaa on lihan ja kaiken eläinperäisen ruoan haaskuu, koska ne kuluttavat resursseja moninkertaisesti kasviksiin verrattuna. Kärsivätkö eläimet vain, jotta voimme elää helppoa elämää? Heittää siis eläimen roskiin, kun emme muuta keksi tai jaksa? Kaverini kesämökillä meinasi mennä kokonainen siika roskiin!

5) Biojäte maatuu kaatopaikoilla vähähappisissa kasoissa, jolloin ilmakehään vapautuu metaania. Se on kymmenen kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin paljon puhuttu hiilidioksidi.

Ilmaston lämpeneminen on tieteellinen konsensus. Kiistaton, suuri uhka hyvälle elämälle ja rauhalle – äläkä vain sano ettet usko koko hommaan. Ilmaston lämpeneminen uhkaa lähivuosina esim. merien kalakantoja. Merten happamoituminen ja pieneliöiden sukupuutto ovat skenaarioita, joiden takia tieteentekijät ovat arvioineet kalojen loppuvan merestä v. 2050 mennessä! Katso vaikka video. Ilmastonmuutos aiheuttaa vakavia ääri-ilmiöitä, etenkin maapallon köyhimmille alueille. Heille sopeutumismahdollisuudet ovat mahdottoman paljon vaikeammat kuin meille rikkaille länkkäreille.

6) Ylijäämäruoasta saa AINA tuunattua uutta ruokaa. Jos ei osaa tehdä ruokaa tai ylipäänsä ajatella näin alkeellisen strategisesti, niin kilautetaan kaverille tai mennään Marttojen kurssille.

7) Pointti kai tämäkin: Luulisi jokaisen välittävän edes lasten hyvän elämän edellytysten säilyttämisestä.

blogiin?

Lähes kaikissa kerrostaloissa on biojäteastia. Jos on omaa pihaa, niin kasvijätekomposti on helppo perustaa itsekin:

https://tutkiihutkiitunturissa.wordpress.com/2013/06/19/kun-etsii-lautoja-loytaa-lautoja/

Totisia teinejä ja meneviä mummoja

Tavanomainen päiväni täällä on kirjoittamista, lukemista, ruoanlaittoa sekä murtsikkaa tai lumilautailua.

Tänä iltana on erikoisempaa luvassa: avantouinti-lehtikuvaus (ilman saunaa!), toista kertaa elämässäni hiphop/salsa/show-tanssitunnin ohjaaminen Pelkosenniemen mahtaville alakoululaisille sekä kotona illallisen tarjoilu 7 porilaiselle äijälle (kasvislasangea ja mustikkapiirakkaa).

Ei eilenkään arki ihan tavallista ollut. Aamu täyttyi puunjalostuksen uusista tuulista (tenttikirja). Päivällä kävin Kemijärvellä pitämässä eläinetiikan luennon kahdelle ysiluokalle.

Onko kauniilla Kemijärvellä hiukan tavallista totisemmat suomalaiset, vai kuvittelenko vain? Oppilaat olivat suloisia, mutta ehkä eläinasia on näillä kulmilla niin uutta, että he tuntuivat sulkevan ajatuksensa ja tunteensa kaiken varalta kuorensa sisään. Yleensä, ainakin kouluissa, hymyihin saa vastakaikua melko helposti. Nyt leveitä hymyjä ja kursailematonta iloa näkyi vasta eläkeläisten suosimalla 10 km:n ”mummoladulla”, Pöyliöjärven jäällä. Ehkä myös Kemijärvellä lähihistoria yhä näkyy? Ken siellä on käynyt tai asunut, voinee valaista, liekö muut samaa mieltä. Metsäjätti-kirja avasi joululomalla minullekin paperiteollisuuden alasajon tunnelmia. Kirjan loputtua vollotin valehtelematta sängyssä puoli tuntia YT-neuvotteluiden ja paperitehtaiden sulkemisten vaikutuksia perheisiin. Kirja totaalisesti uudisti ja dramatisoi suomikuvaani.

Kouluvierailun ja hiihtolenkin päälle muistin kotona, että illalla olisi mahdollisuus kokeilla jääkiipeilyä tuossa 500m päässä Tajukankaalla. Hurjaa hommaa oli – tutisi jalat ja jäätyi näpit.

Metsäjätti   tajukangas

Puolessa välissä jääseinää oli hyvä tekosyy laskeutua jo alas, kun tunturin alla luontokeskus Naavassa alkoi Kemijärveläisten Rätvänöiden ilmainen teatteriesitys ”Vanhenemisen ihme”. Se kertoi neljän mummon äänellä, miltä vanheneminen tuntuu. ”Pue sinä vaan villaa ylle” mummoa komennettiin. Mutta mummo se ajatteli, että ”Hah, kun minä olen vanha, otan nuoruuteni kiltteyden takaisin – en kuuntele käskyjä, syljeskelen, kolistelen kepillä sillan putkia, varastan kukkapenkistä kukkia ja maistelen kaupassa suoraan hyllyistä!”

Ja itkuhan siitä katsojallekin tuli moneen kertaan, kun ikivihreiden soidessa, Eeva Kilven ruonojen myötä pysähtyy elämän lyhyyteen. Läheisten menettämiseen, joka kaikille tulee eteen eri vaiheessa lyhyttä elämää. Vanhakaan ei ole pelkkä hattarahölmöläinen – häntä ja halujaan pitää kunnioittaa persoonana. Arvostaa elämän surujen ja ilojen muovaamaa ”pientä ihmistä liian isossa nahkassa”.

Ehkä ensi joulun voisi kirjojen lukemisen sijaan viettää jonkun kaverin kanssa vanhainkodeissa musisoiden?