Koskimelonta Nuortilla

Maaruska on Lapissa parhaimmillaan. Meloimme viikonloppuna Nuortti-jokea 20 km Venäjän rajalle saakka. Nuortti on kirkas ja kuohuva joki UKK:n kansallispuistossa Savukoskella. Kanootilla tai kajakilla pääsee erityisiin paikkoihin.

IMG_3516IMG_3518

IMG_3491Valitsimme lyhyemmän reitin, koska lähtiessä satoi. Meloimme lauantaina kaksi tuntia ja sunnuntaina kolme tuntia. Matkalle mahtui hauskoja aloittelijoille sopivia koskia, nivoja ja könkäitä – eli vaihtelevan kuohuvia kivisiä virtoja. Kovimmista könkäistä ei ihan kuivana selvitty, kun kuohut pärskivät sisälle kanoottiin. Näistä hetkistä ei sattuneesta syystä ole valokuvia 😀

Inkkarikanootit saa vuokrattua Samperin Savotta -erämaahotellista Savukoskelta. He myös kuljettavat kanoottiporukan välineineen lähtöpaikalle, ja hakevat lopuksi pois.

Yöpymisiin on matkan varrella useita Metsähallituksen vuokra- tai autiotupia, sekä taukopaikoiksi kotia tai laavuja. Varustelutaso vaihtelee, mutta tunnelma on aina hieno. Hyvät retkieväät on oltava!

IMG_3487IMG_3521IMG_3508IMG_3507

Nuortti soljuu Venäjän halki Jäämerelle. Valtioiden rajalta Samperin Savotan poromies (söpöine Satve ja Nuortta porokoirineen) haki kanootit ja tavarat sovittuun aikaan mönkijäpolkua pitkin. Puhelinkenttiähän koko retkellä ei ole. Itse patikoimme kauniin maaruskan värittämän 7 km tielle, jossa he odottivat kuljetusauton kanssa. Matka takaisin ”ihmisten ilmoille” oli tästäkin kohdasta vielä 100 km, Savukosken erämaataajamaan.

UKK-puisto on todella kaukana jeeran kairassa. Luonto on villiä. Alueella asuu muutamia yksilöitä karhuja, susia, ilveksiä ja ahmoja. Toivoin näkeväni vilauksen!

IMG_3500IMG_3502

Yhtään merkkejä suurpedoista  emme harmiksemme nähneet, mutta iloitsimme vielä toistaiseksi puhtaana virtaavasta Nuortista. Soklin kaivoshanke uhkaa tämän itäkairan lähteitä, hetteitä, puroja, jokia ja pohjavesiä. Ne pulputtavat jokapuolella ja ovat sitä Suomen sinistä kultaa. Alue on aarre. Isommankin vaellusretken arvoinen!

IMG_3509IMG_3519

Mainokset

Alkukantainen pedon pelko ja vastuullinen aikuisuus

Olen kulkenut ikäni marjametsissä. Kuntoliikun ja työmatkapyöräilen hämärässä asumattomia erämaareittejä. Kuljen tuntureissa ja jänkillä – myös lemmikkieläinten kanssa. Silloin karhu ja susi hiipivät mieleen. Jännittyneenä soitan pilliä, pyörän kelloa tai huutelen: ”Menkäähän kauemmas sudet.” Koskaan vielä en ole merkkiäkään näistä upeista eläimistä nähnyt. Edes yhtä jätöstä tai tassunjälkeä. Sitä odotellessa.

Vastuullinen aikuinen erottaa pelon aidosta vaarasta ja sen toteutumisen todennäköisyydestä eli riskistä. Suomessa me pelkäämme susia ja jopa ilveksiä. Pelkäämme pimeää ja hauen puraisua. Mutta alkukantaisiin pelkoihimme liittyvät riskit ovat olemattomia. Vaara on aivan muualla. (Todellinen vaara löytyy arjessa kodin onnettomuuksista ja stressistä. Ihmiskunnan hyvinvoinnille taas suurimpia uhkia ovat ympäristön kiihtyvä muuttuminen ja eliöstön monimuotoisuuden väheneminen.)

Vastuullinen aikuinen ei lietso lasten pelkoa. Hän ei lietso sitä kauhistelemalla omia pelkojaan tai median revittelemiä otsikoita. (Eikä vastuullinen aikuinen ole mediassa töissä luomassa näitä alati kansaa pelottelevia otsikoita!)

Vastuullinen aikuinen voi esimerkiksi sanoa lapselle (tai omalle sisäiselle lapselleen):

Ymmärrän, että sinua jännittää, koska olet kuullut metsässä asuvista isoista eläimistä. Ne kaikki kuitenkin väistävät ihmisiä. Minä olen tässä kanssasi, mennään yhdessä katsomaan. Voidaan vaikka soittaa pilliä, niin ne kuulevat, että olemme liikkeellä ja osaavat väistää. Lisäksi niillä on niin hyvä kuulo ja hajuaisti, että kyllä ne yleensä havaitsevat ihmisen muutenkin. Otetaan eväät ja mennään yhdessä etsimään niiden jälkiä.

Vastuullinen aikuinen ei arvota eläimiä sen perusteella, mitä hyötyä niistä on ihmisille. Koira on perheenjäsen ja ystävä, kuten myös kissa ja hevonen. Jos minkä tahansa näistä kotieläimistäni päästän valvomatta irti metsään, on mahdollista (ja jopa todennäköistä), että se voi menehtyä. Lemmikkimme voivat tippua jäihin, jäädä auton alle, saada haulista tai joutua pedon suuhun. Emmekä silti vaadi virtavesiä padottavaksi tai autokieltoa. Luonnossa on vaaransa, jotka liittyvät lemmikkien valvomattomaan irtipitämiseen, yöksi ulos jättämiseen ja maaseudulla asumiseen.

Vastuullinen aikuinen osaa käsitellä elämässä vastaantulevia negatiivisia tuntemuksia – pelkoja, fobioita, surua tai vihaa. Näissä tunteissa ei ole mitään väärää. Kuitenkin niiden ilmaisu voi olla vahingollista, jos käyttäytyy lapsen kaltaisesti. Negatiivisia tuntemuksia ei voi aidosti helpottaa sillä, että vyöryttää niitä kanssaihmistensä kannettaviksi.

Terveisiä Itä-Lapista. Suurpedot kuuluvat koko Suomen luontoon. Ne ovat kauniita, herkkiä, itseisarvoisia ja luontomatkailumme valttikortteja. Muutaman kilometrin päässä tukikohdastani toivon asuvan villejä ja vapaita suurpetoja. Niiden näkökulmasta Lappi on erämaa, jota halkovat tiet, ihmisten oudot romppeet ja hitaan kesyt herkkupalat.

Ei sutta voi hävittää geneettisen selviämisensä alarajalle – vuoksi pelkojen, koiraharrastusten tai edes elinkeinojen. Koska kielteinen petopuhe ja etenkin uhanalaisiin susiin kohdistuvien tappolupien määrä on kasvanut liian suureksi, järjestetään usealla paikkakunnalla huomenna eläinsuojelu- ja  luontojärjestöjen yhteisiä ”Eläköön sudet” -mielenosoituksia.

”Luonnon kansamme” tarvitsee nyt yllä kuvattua vastuullista aikuista (ja toimivamman petovahinkojen korvausjärjestelmän, mutta ei mennä siihen tässä). Kuten usein kuulee, niin täältä maaseudulta löytyy suomalaista luonnon kansaa, semmoista, joka kunnioituksella metsässä kulkee.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 15.12.30

Kuva: tunturisusi.com

 

Lähteet:

Hyppönen Henkka, Pelon hinta, Tammi, 2014.

Takala Kimmo, Tunne lukkosi, WSOY, 2014.

 

Kun suurpedot eivät mahdu kansallispuistoihimme, niin mihin ne sitten mahtuvat?

Aiemmin ajattelin, etten juuri tohdi suurpedoista mitään sanoa, etten ehkä tunne asiaa riittävästi. Vietin lapsuudessani paljon aikaa Pohjois-Savossa, missä suurpetokonfliktit olivat vaiettua arkipäivää. Monesta suusta kuulin, miten jokainen vastaantuleva ’perkeleenpeto’ pitää päästää hengestään. Maalle sittemmin uudestaan muutettuani, aloin kysellä erilaisilta alueen ihmisiltä, missä petoasioissa mennään. Monenlaista olen oppinut. Haluatko kuulla?

Vallalla on vaikenemisen kulttuuri

Maaseudulla hyvin harva uskaltaa ottaa petokysymyksiin avoimesti kantaa. Keskustelua hallitsee yhden totuuden ilmapiiri, jossa toisinajattelijoita pyritään vaientamaan eri keinoin. Demokraattista argumentatiivista keskustelua petokysymyksistä ei asukkaiden eikä viranomaisten tahoilta aidosti vielä käydä.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 15.12.30

Kuva: Tunturisusi.com

Konfliktia yksinkertaistaen – pohjoisessa on porotalous, Itä-Suomessa metsästyskoirat ja Länsi-Suomessa huolestuneet äidit.

Kulttuurihistoriallisia vaikenemisen paineita kuvaa täällä pohjoisessa hyvin se, etteivät edes paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ole aina selkeästi linjanneet tavoitteitaan petokysymyksiin. Ristiriidat ovat olleet liian suuria. Luonnonsuojeluorganisaatioiden rooli on kuitenkin ensisijaisesti puolustaa luontoa – luonnontieteellisin argumentein. Yhteisiin ratkaisuihin elinkeinojen kanssa toki halutaan myös ystävällisesti pyrkiä.

Kuinka hiljainen konsensus on syntynyt? Miten luonnonsuojelijatkin ovat joutuneet tähän hiljaisuuteen mukaan? Vastaan kysymyksiin osittain artikkelin lopussa, vaikka kaikkia aihepiirin yksityiskohtia en vielä aivan osaakaan eritellä.

Mitä akuutit petokysymykset ylipäänsä ovat? Katsotaanpa asiaa ensin suden näkökulmasta.

  1. Miten taataan, että Suomessa on riittävän suuri suden geeniperimä ja riittävää geenivirtausta naapurimaihin?

Susien geenipooli on Suomessa selvästi ohut ja riittämätön. Tällä hetkellä Suomessa elää RTKL:n arvion mukaan 140-155 sutta. Jos Suomessa eläisi tuplasti nykyinen määrä susia, olisi laumoja 25 (=250-300 sutta). Silloinkin sudet yhä joutuisivat kaikki lisääntymään lähisukulaistensa kanssa.

Vertailun vuoksi Saksasta saatiin juuri viestiä, että siellä on jo 35 lisääntyvää susilaumaa. Suden kannan’hoito’suunnitelmassa on todettu lajin kestävän kannan olevan Suomessa ja Suomen rajan tuntumassa vähintään 50 lisääntyvää paria tai laumaa. Suunnitelmaa laumojen elinpaikoista ei ole.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 14.32.21Pitäisikö sopia demokraattisesti eliömaantieteellisiin alueisiin perustuen, mihin 25+ susilaumaa Suomessa sijoitetaan? Lappi kattaa lähes kolmasosan Suomen pinta-alasta ja täällä tunnetusti liikkuu vain yksittäisiä susia. Laumoja ja pesiviä susia ei ole. RKTL:n tutkimusjohtajan mukaan sudet pääsevät vain harvoin kulkemaan Suomen läpi Venäjältä Ruotsiin. Tällä hetkellä myös useat muut suuret nisäkäslajimme (susi, ahma, mäyrä, majava…) ovat suurimmassa osassa eliömaantieteellisiä alueita sukupuutossa.

Geenivirtaa pidetään riittävänä suurpetoeläinyksilöiden välillä, mutta onko se? 

Mihin perustuu nykyisen suden’hoito’suunnitelman näkemys, ettei Suomeen ole asetettu mitään minimitavoitetta ja elinaluesuunnitelmaa susien määrälle?

  1. Tiesitkö, että harvinaisia suurpetoja ammutaan jatkuvasti kansallispuistoissa ja luonnonsuojelualueilla. Miksi luonnonsuojelu ei saa aidosti näkyä kansallispuistoissa?

Esimerkiksi Lapin Natura-alueiden yhtenä suojeluperusteena ovat (satunnaisesti esiintyvät) suurpedot.

Kansallispuiston tärkein tehtävä on alkuperäisten eliölajien suojelu (Luonnonsuojelulain 13§ mukaan kansallispuistoissa ei saa pyydystää, tappaa tai hätyyttää luonnonvaraisia selkärankaisia eläimiä tai hävittää niiden pesiä… eikä ryhtyä muihinkaan toimiin, jotka vaikuttavat epäedullisesti alueen luonnonoloihin, maisemaan taikka eliölajien säilymiseen.).

Suurpedot (karhu, ilves, ahma ja susi) kuuluvat suomen luontoon ja erityisesti suojelualueille. Suomen kansalaisena meillä on lakisääteinen oikeus siihen, että kansallispuistossa näkee ja kuulee suden. Kansallispuistojen johdon kuuluu toki aina huomioida myös sosiaaliset ja alueelliset seikat, mutta nykyiset painotukset ihmetyttävät.

Virkistyskäyttäjät tuskin nykyisellään juuri tietävät, että kansallispuistoissa ja Natura-alueilla tapetaan uhanalaisia eläimiä. Tämä on myös EU:n luontodirektiivin vastaista.

Eikö suurpetojen tulisi saada olla rauhassa kansallispuistoissa ja metsästys sallia vain äärimmäisissä tapauksissa?

Kuinka paljon tappolupia on viime vuosina myönnetty erityisesti kansallispuistoihin?

Mikä on puiston hallinnon rooli, kun viranomaispäätöksillä myönnetään tappolupia? Kävelläänkö puistojen hallinnon yli? Miksi luonnonsuojelu ei saa aidosti näkyä kansallispuistoissa?

  1. Millä argumenteilla voidaan perustella, että ihminen poistaa luonnosta tiettyjä eliölajeja – vieläpä erityisesti avainlajeja?

Avainlajiksi kutsutaan lajia, jonka olemassaolo on sen koko ekosysteemin ja sen eliöiden kannalta tärkeä. Avainlaji edistää paikallisen ekosysteemin monimuotoisuutta. Jos avainlaji häviäisi, muuttuisi koko ekosysteemi.

Susi on avainlaji. Esimerkiksi naali ja kanalinnut hyötyisivät suden läsnäolosta, koska sudet tappavat kettuja. Naalit häviävät reviiritaisteluissa ketuille, ja toisaalta naalit syövät suden jättämiä haaskoja. Ketut myös syövät kanalintuja (En löytänyt aiheesta tutkimustietoa, mutta selvästi susi vaikuttaa omassa ekologisessa lokerossaan muihin eliölajeihin ja eliömaantieteeseen).

– – –

Pedot eivät saa liikkua takapihoilla. Ne eivät saa edes teoreettisesti, alueella eläen, uhata metsätiellä lenkkeileviä, aamuhämärissä marjastajia, pihakoiria tai syrjäseutujen lampaita. Ne eivät saa syödä vanhoja tai heikkojakaan poroja. Pedot eivät myöskään voi liikkua kansallispuistojen reiteillä turistien tiellä.

Kun pedot eivät mahdu taajamiin, eivätkä edes täällä jänkällä ”jeeran kairaan” eli 100 km päähän lähimmästä kylästä, niin sopii kysyä: Mihin ne Suomessa mahtuvat?

Mihin pedot päätyvät, jos niiden puolesta harva uskaltaa ääntään käyttää?

– – –

Lopuksi vielä muutama sana taustoista ja yksi ratkaisuehdotus…

”Ikiaikaisesta poronhoidosta” keskusteltaessa on huomattava, että 1000 vuotta sitten täällä ei ollut nykymittaista porotaloutta. Poro on tulokaslaji metsäpeuran ikiaikaisilla laidunmailla. 1800-luvun alussa Inarin kunnassa on ollut alle sata poroa. Jääkaudelta aina 1850-luvulle asti täällä on pyydetty hirviä, metsäpeuraa ja muita suuria nisäkkäitä. 1850-luvulla suurriista väheni, ja norjasta tulleista tunturipeuroista kesytettiin nykyinen maatalouseläin poro. Nykyään poroja on Lapissa noin 200 000. Laitumien kantokyvyn kannalta liian isoksi paisunut porotalous on yksi osatekijä petokysymyksissä.

Voisiko aluksi kokeilumielessä muutamassa Lapin kansallispuistossa poronhoidon irrottaa lihantuotannon vaatimuksista? Jos näillä seuduin poronhoito muuttuisikin pienimuotoisemmaksi, luonnonhoidolliseksi ja kulttuuria ylläpitäväksi. Voisiko joillekin poroperheille sopia työstä maksettu ”kansalaispalkka” ja ”rennompi” tai ”jutaava” elämäntapa ilman lihantuotannon vaateita?

Onhan poronhoito raskasta työtä. Aina on huoli, missä vapaana laiduntava karja kulkee. Poroilla on monta ottajaa: Pedot, sairaudet, salametsästys, huonot talvet, liikenne… Esimerkiksi liikenteessä kuolee n. 5000 poroa vuodessa. Pedot ottavat erityisesti ne porot, jotka helpoimmin saavat. Hyväkuntoinen poro on pedolle vaikeampi saalis.

Poronhoitajat näkevät petojen jälkiä isoilla alueilla liikkuessaan kelkoilla ja mönkijöillä. He liikkuvat selkosilla. Yksi argumentti on, että täällä kyllä jänkää pedoille riittää. Kuitenkin erityisesti pesivien petojen reviirit ovat melko paikallisia. Moottorikelkat halkovat reviirejä tiheästi väistämättä. Lunta on yli puoli vuotta ja lumeen jää useimmiten jälkiä. Lumilla jäljitys on mahdollista toteuttaa onnistuneesti moottorikelkoilla ja koirilla. Paikallisten kertomuksissa kulkee niitä yksityiskohtia, kuinka petoja kelkoilla ajatetaan ja ammutaan. Tietyillä alueilla salakaatajat ovat suuria sankareita. On paikallisia äijäkulttuureita, joissa yhä on hienoa jäljittää ja tappaa jokainen kohtaamansa ahma, ilves, karhu, majava, mäyrä, susi…

Suurin vastustus suurpetojen ekologisesti kestävän määrän hyväksymiseen tullee metsästäjiltä, osittain siksi, koska koirilla metsästäminen vähenisi, jos susia olisi enemmän. Muut pedothan eivät juuri koiria uhkaa, mutta sudet ovat irtijuokseville tai naruun jätetyille koirille uhka. Erityisesti yksinäisen suden on ilman lauman tukea vaikea kaataa hirveä, joten ne etsivät pienempää ravintoa. Metsästyskulttuuri siis osin uudistuisi susialueilla. Toisaalta esimerkiksi vesilinnustuksessa sudet tuskin vaikuttaisivat koiran käyttöön. Kaikkea riistaa voi metsästää myös ilman koiraa.

Suurpetokonfliktiin on varmasti ratkaisuja, jotka sopivat osapuolille. Voisivatko tässä kirjoituksessa esitetyt argumentit ja kysymykset tukea ratkaisukeskeistä, keskustelevaa ja suvaitsevaa lähestymistapaa suhtautumisessamme suurpetoihin?

– – –

VAIKUTTAMISMAHDOLLISUUS JUURI NYT

Itä-rajalla sijaitsevan mahtavan suuren Urho Kekkosen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmaan voi vaikuttaa nyt. Yksityiset ihmiset voivat kommentoida suunnitelmaa 19.11. 2014 asti. 

Lausunnot ja kommentit pyydetään lähettämään sähköpostilla osoitteeseen kirjaamo(at)metsa.fi tai kirjeitse osoitteeseen: Metsähallitus / Kirjaamo, PL 94, 01301 Vantaa

Saaristoretki Clayoquot Soundissa

Etukäteen ajattelin, että en varmasti sitten ala hehkuttamaan veneretkeä. Kaukaa näkyviä muutamia eläimiä. Mutta aliarvioin retken totaalisesti. Erään hollantilaisen pariskunnan suosituksesta, today I woke up for the whales!

IMG_0500IMG_0502

Aamun alkajaisiksi majapaikkani piano ja Rosie-kissa saivat kuulla Finlandia hymnin, ja Alla Pohjantähden, ja Oksalla Ylimmällä, ja… Mutta eipä aurinko soittoa kuullut. Tiheä tihkusade jatkui kolmatta päivää. Niimpä lähdin pyöräilemään Tofinon downtowniin. Lenkkitossuturistilla oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko kastua tai pukeutua näin (Lodgesta löytyi lasten risat kurahousut). Arvaa kumman valitsin?

IMG_0503IMG_0550

Kun kuivattelin vaatteita ja kenkiä kahvilassa ennen retkeä, sama ystävällinen hollantilainen pariskunta sattui siihen. On sitä monenlaisia ihmisiä tällä pallolla. He olivat jo tylsistyneet (!!), kun Tofinossa ei ole kuin alle 10 kahvilaa ja kauppaa. Heistä oli myös käsittämättömän kaameaa, että asutaan paikassa, jossa on talvi 6 kk vuodessa ja jouluna vain 4h ”valoa”. Heille on kuulemma iso retki on jo mennä junalla 2h päähän naapurikaupunkiin, tai vaikkapa Luxemburiin. Yritin selittää marjastuksesta, hevosista, hiihtämisestä ja he vain iloisina ihmettelivät, että olettepa te luontoihmisiä. Yep.

IMG_0554Noh, valasretkeen. Kuivapuvut päällä lähdettiin matkaan oppaan ja Kentuckylaisen (nenäänsä amerikkaa vääntävän) kassilohien kasvattajaperheen kanssa, kevyellä moottoriveneellä, isoin moottorein. Hmm, olikohan tämä nyt hyvä juttu. Toisaalta ajetaanhan me Suomessakin joskus moottoriveneillä, bensaa palaa ja eläimet säikkyy – makes no difference.

Sitten näin meritähtiä (vrt. kuva yllä), jotka kiipesivät ylös kalliota veden rajassa. Ohhoh! Seuraavaksi pesukarhun!! Kohta hylkeitä ja vieläpä itseni kokoisen merisaukon! Vau. Retki oli jo maksanut itsensä takaisin.

Jatkoimme hurjassa (oppaan näkökulmasta varmasti varsin tavallisessa) merenkäynnissä ulkosaaristoon. Aallot pärskivät suoraan aavalta Pacificilta karuihin saariin, joissa korkeimmissa kasvoi silti vanhaa upeaa metsää! Vauu. Kohta näimme majesteettisen suuria merileijonia.

Sitten ajettiin 20 min pidemmälle saaristoon kohti miekkavalaita. Olin kuullut paljon hehkutuksia valaista, mutta totaalisesti aliarvioinut tunteen, miten upeaa oli seurata miekkavalasperheen menoa.

IMG_0552IMG_0553

Ne uivat tosi kovaa! He tulevat hengittämään aina 30 sekunniksi ja sitten painuvat syömään 3 minuutiksi. Nelihenkinen perhe ui tiiviissä porukassa. Huh. Niin upeita!!!! Katsokaa miten iso selkäevä! Ja miten pitkiä matkoja ne uivat jo yhdessä päivässä, kymmeniä kilometrejä!!! On mahdoton ajatus, että tuollainen eläin (tai mikään eläin) suljettaisiin eläintarhaolosuhteisiin. Ei voi hyväksyä. Ja he voivat elää jopa 170 vuotiaiksi. 170!!!

Miekkavalaita näkyy täällä kuulemma harvoin. Niiden määrä on vähenemässä oppaan mukaan siitä syystä, että ne syövät sellaisia kaloja (ilmeisesti rauskuja?), joissa on paljon ympäristömyrkkyjä. Opas ei tiennyt onko kyse raskasmetalleista, hormonihäiritsijöistä vai mistä. Ehkä muoviroskasta myös. Miekkavalailla ei vain enää mene niin hyvin kuin aiemmin – ne sairastelevat 😦

Lähdettiin kotiinpäin ja matkalla nähtii rannalla karhuemo kahden pikku pennun kanssa syömässä kivikossa rapuja. Awwww. Nähtiin lisää saukkoja ja erilaisia lintuja. Sitten lopuksi satamassa vielä törmättiin harmaavalaaseen!!! Siitä näykyi selkää, kun se vissiin sukelteli ruokaa.

Näyttökuva 2014-7-6 kello 22.45.52Näyttökuva 2014-7-6 kello 22.49.21

Oltiin onnekkaita. Tällainen on kuulemma harvinaista, että näkee näin paljon kerralla. Vaikka toki nuo oppaat hyvin tietävät kaikkien muiden paitsi karhujen sijainnin. Heillä on radiopuhelimet, joilla jaetaan koko ajan valasinfoa. Ja loput merinisäkkäät asunevat aika kiinteästi tietyillä luodoilla.

Pääsyy eläinten näyttäytymiselle tietenkin oli, että eläimet tiesivät niiden suomalaisen ystävän tulleen heitä tervehtimään!

Oli myös hyvä, että pääosin katselimme eläimiä sammutetuin moottorein ja vain hetken (max. pari minuuttia). Jatkoimme matkaa ennen kuin ne ehtivät pahemmin häiriintyä. Miekkavalaiden mukana oltiin aika kauan, ehkä jopa puoli tuntia. Niitä seurasi muitakin veneitä. Kaikki pitivät n. 30-60 m etäisyyden valaisiin. Kerran miekkavalaat uivat ihan itse toisen veneen vierestä – joka tosin oli niiden kulkusuunnan edessä. Mutta toisinaan kuulemma jotkut valaat tulevat ihan itse tekemään tuttavuutta ihmisten kanssa. Luulisi, että merinisäkkäiden näkeminen herättää monissa halun suojella näitä ekosysteemejä?

Miettikääpä, ajettiin yli tunti suuntaan ja lähes koko ajan vieressä oli jättimäistä naavaista koskematonta vanhaa kelopuista sademetsää. Ah! Sitä on satoja kilometrejä joka suuntaan. Kiitos Clayoquot Soundin kansanliikkeelle aktiivisuudesta erityisesti vuosina 1984–1994. He estivät valtavia hakkuita toteutumasta täällä Clayoquot Soundissa (alueen nimi, johon kuuluu koko surffirannikko ja paljon saaria) ❤ Yhdessä historian suurimmassa kansalaistottelemattomuudessa pidätettiin jopa 800 ihmistä ja voittona alueesta tuli UNESCO:n luonnonperintökohde! V-A-U.

Avaran maailman luonnonihmeet

Muistan, kun pienenä papan luona käydessä ihailin aina sellaista ”Maailman luonnonihmeet” kirjaa. Siellä oli niin ihmeellisiä paikkoja, että HUH-HUH. Ajattelin, että ei ole MITÄÄN SIISTIMPÄÄ. Että voi ihme, jos jonain päivänä näkisi jotain tuommoista!!

Myös Avara Luontoa katsottiin lauantaisin suurin silmin. Sehän tunnetusti joka kerta päättyy toteamukseen, ”tämäkinainutlaatuinenjokiekosysteemionvaarassaihmisenaiheuttamienluonnonmuutostenvuoksi-janähtäväksijää, kuinkakauannorsutenäälöytävätkeidasta” tms. Nyyh.

Tältä pohjalta ei siis ole yllättävää, että (kun suuntasin Vancouver citystä BC:n saaristoon), Gabriola Islandilla näkemäni punaiset puut, kuoppainen hiekkakivi ja aallon muotoiset rantakalliot olivat taas yksi pieni ihme. Todellakin kaiken sen jännittäminen arvoista, sillä ne nähdäkseni piti polkupyöräillä yksin metsäisellä saarella. Se hiukan jännitti monistakin syistä. (Seuraava postaus käsittelee pelkotiloja ihan erikseen – niiltä ei ole vältytty!)

IMG_0382IMG_0403IMG_0418IMG_0419

Sieltä suuntasin Vancouver Islandin ”Raincoastille” tihkusateiseen Tofinoon. Täällä surffirannikolla, boreaalisen sademetsän huomassa, länsimaisen ihmisen ahdinkona on taas kerran valintojen maailma: Menisikö huomenna luontoretkelle katsomaan valaita vai karhuja? Vaikiaa, kovin vaikiaa.

IMG_0478IMG_0438

Tämä päivä kului rannoilla ja sademetsissä, joissa näkyi jättimäisiä puita ja paljon naavaa.

IMG_0446IMG_0464 IMG_0428IMG_0467IMG_0469IMG_0472

Tuntuu ihan uskomattomalta, etuoikeutetulta ja melkein järjettömältä, että olen saanut viime vuosien aikana nähdä läheltä vuoria, vuonoja, laaksoja, geysireitä, kuumia lähteitä, vesiputouksia, luolia, kallioita, jäätiköitä, tuntureita, soita, erilaisia kiviä, jättikokoisia puita, saimaannorpan, jokia, järviä, saaristoa, Grönlannin lentokoneesta ja jopa vedenalaista maailmaa snorkkelilla… Mitä muuta voi sanoa kuin ❤ Geologia ❤ Biologia.

Ja pitääpä vielä lisätä korallit, kiiltomato, lihansyöjäkasvi, aloe vera kaktus, iilimato, metsät ylipäänsä aina ja tähden lennot. Villiä ja vapaata luontoa isosti ja pienesti.

On annettu isolla kauhalla!! Tai sitten ne asiat tapahtuvat, mitä kohti alitajuisesti halutessaan etenee.

Voisi sitä loman viettää baarin terassillakin 😉 Jos voisi. Kukin fiilistelee, mitä fiilistelee. Totuuden nimissä – äsken märkäpukua riisuessa +12*C tihkusateessa, nihkeänä suolavedestä ja kylmästä täristen ajattelin, että toisinkin voisin… Mutta nyt jo tekee mieli takaisin veteen harjoittelemaan! Se vain on NIIN koukuttavan hauskaa! (Selitys: Kun viimein räpiköinnin jälkeen löytää tasapainon, on ihan että JES!!, eikä silloin malta millään lopettaa, kuten ei tietenkään myöskään voi lopettaa epäonnistuneeseen aaltoon, joita yhä on suurin osa.)

(Surffaajille tiedoksi, että Tofinossa on aloittelijoille ja edistyneille sopivaa pitkää beach breakia, ei ruuhkaa, ja märkäpuvun tarvii, koska täällä on useimmiten sateista ja viileää. Mutta vaikkei ilmasto ole helteinen, niin Tofino on toooosi laid-back hippikylä, josta löytyy hippijuttujen lisäksi perus jenkkimenoa ja tosiaan vaikka mitä muutakin outdoorsia.)

Yhteenvetona. Jotenkin se kuulostaa fiksummalta englanniksi, ja vaikka onkin klisee, niin 100% näin se vaan on:

Lets go out and explore – there is SO MUCH to sense everywhere.

 

Maaninen Travel Buddy

Heti ekana iltana kävelin suoraan vahingossa sille ainoalle alueelle, jossa narkkarit lojuvat sillan kupeessa. Joten päätin tänään ottaa seurakseni paikallisen oppaan.

Alku sujui hyvin. Siinä me valokuvailtiin selfieitä hienojen purjeveneiden edessä. Travel Buddy ehdotti, että suunnattaisiin kohti Stanley Parkia ja biitsejä.

IMG_0358IMG_0357

Stanley Park on ihan Vanvouverin keskustassa, asuinalueiden keskellä. Se on niemen kärki (vrt. Kaivopuisto Helsingissä), jossa on vanhaa metsää ja paljon villieläimiä – kuten haikaroita, kurkia, kojootteja ja haisunäätiä.

IMG_0359IMG_0356

Mutta sielläpä Travel Buddyni oikea persoona alkoi paljastua. Sehän oli kiinnostunut vain puista. Siis jostain männyistä. Miten tylsiä ne on! Kuka jaksaa tuijottaa, kun siinä ne vain on ja lahoaa. Olin että ok – otetaan sitten pari #forestieta.

IMG_0307IMG_0333

Tilanne paheni. Travel Buddy meni aivan sekaisin. Se vaati lisää puukuvia itsestään (#treehuggie) yhä isompien puiden kanssa. ”Cathedral man!” se huusi.

IMG_0354IMG_0355

Yritin herättää suuruuden hullua, että mites kaikki nuo pienet puut. Sitten keksin, että jos yrittäisin itsekin näyttää kiinnostuneelta, niin Travel Buddyni voisi rauhoittua, ja pääsisimme takaisin pilvenpiirtäjien sykkeeseen. Ovat kyllä liian isoiksi antaneet näiden kasvaa – puolikuolleita lahoja. 😉 😉 Mitä jos ne kaatuvat ihmisten niskaan??

IMG_0328IMG_0314

Se auttoi hieman. Kuuden tunnin metsä- ja rannikkokruisailun jälkeen päästiin takaisin kuumaan cityyn.

IMG_0342IMG_0352

Savolaiselle mummolle ja Pelkosenniemelle terveisiä, että täällä sitä vain lappilanen herkuttelee kuulkaa palkitussa malesilaisessa ravintolassa! Lettu on salaatinlehti, johon kääritään itu-tofu-herkkua ja vihreää papaijaraastesalaattia. Awesome!

IMG_0344IMG_0347

Omannäköisiä extreme-elämyksiä

Kaverini äiti totesi sukulaisille poikansa harrastavan ”niitä vaarallisia tex-mex lajeja”. Lause jäi elämään. Lomalla syvällisiä pohtiessa aloin kyseenalaistamaan, onko tex mexiä vain itsensä vaarantaminen? Vaara tilastollisessa, absoluuttisessa mielessä. Eikö lie kaikenlainen itsensä ja pelkojensa ylittäminen ole adrenaliineja tuottava huikea kokemus. (Eli myös vaikka uskaltaminen luottaa toisiin tai puhuminen vaikeistakin asioista?)

Ylitin lomalla epärationaalisen pelkoni – olla yksin tuntemattomissa hämärissä paikoissa. Evolutiivisesti normaalina pelkään herkästi hyökkäystä, loukkaantumista ja pimeää.

2,5 km yksin syrjäseudulla

Pysähdyin lomamatkan varrella tuntemattomaan Isojärven kansallispuistoon, reilun tunnin kävelylenkille. Oli jo sadepäivän ilta. Poluilla ei enää ollut liikkujia. Jaloissa olivat vain flip-flopit, akkukin oli lopussa. Ilman karttaa oli pakko luottaa metsähallituksen kyltteihin.

Vaatteiden kahina ja sateen ropina häiritsivät kuuloani havaita vaaroja. Pohdin pakenemisjuoksun onnistumista. Flip-floppien riisuminen tuntui viisaalta.

vanha metsä  paljasjaloin

Evoluution hioma jalkapohja toimii vallan täydellisesti liukkailla kivillä ja juurakoissa. Alkuihmisen lähisukulainen… Avojaloin ääneti hiipimällä voisi saartaa illalliseksi hirviperheen tai luikkia karhua pakoon…. Lauleskelin ja viheltelin, ettei tarvitsisi ryhtyä moiseen.

Puolustan suurpetoja viimeiseen vinkaukseen. Niillä on itseisarvoa, yksilönarvoa ja arvoa luontomatkailun ihmetyksen kohteena. Sopuisa rinnakkaiselomme on mahdollista. Keski-Suomen pedot olisivat minut napanneet, jos olisivat halunneet. Eivät tohtineet. Telepaattisesti kai ymmärsivät, että salametsästäjät ja vauhkot ihmiset ovat suurempi, yhteinen uhkamme.

pedot

Adrenaliinia ja kihisevät jalkapohjat

Metsäkävely avojaloin oli mahtavaa hierontaa! Paljasjalkareittejä on käsittääkseni jo suunnitteilla kansallispuistoihin ja muualle?

Tänään adrenaliinihuuma tuli, kun uskaltauduin Pyhätunturin syrjässä yksin nakuna uimaan tuntemattomaan lampeen. Evoluution takia pelkään toki myös syvää vettä. Ja sielläkin niitä hyökkäyksiä.

Seuraava aie on yksin erämaassa yöpyminen. Se tuntuisi mukavimmalta toteuttaa suolla, turvallisen korkeassa tarkkailutornissa. Ja teltassa, suojassa hyttysiltä – offimyrkkyjähän käyttävät vain karaistumattomat kaupunkilaiset 😉 . Mutta toistaiseksi yksinäinen yö erämaassa pelottaa sen verran, että ekalle kerralle pyydän kyllä (offittoman) kaverin mukaan.