Olimme kuluttajia – minua inspiroi tulevaisuus

Millaisena näet arjen 15 vuoden päässä? Sytyn isoista linjoista. Kesäloman lennokkaimmat ajatukset herätti ajatushautomo Demos Helsingin perustajien Mokan ja Neuvosen (2009) kirjoittama pokkari ”Olimme kuluttajia – neljä tarinaa vuodesta 2023”. Kirja visio seuraavaa 15 vuotta eli aikaa, joka on jo puoliksi takanapäin!

Kulutammeko jatkossa vähemmän vai erilaisia asioita? Omasta halusta vai sääntelyn vuoksi?

Kirjan tekijöiden mukaan heidän skenaarioidensa on tarkoituskin ärsyttää. Ne liikkuvat seuraavien skaalojen välillä:Näyttökuva 2016-7-8 kello 16.10.02

  • on globaalia sääntelyä vs. ei ole globaalia sääntelyä
  • yhteiskunta on yhteisvastuullinen vs. ihmiset puuhaavat itsekseen

Kirja alkaa 53-vuotiaan Leenan tarinalla. Hän kasvaa niukkuuden keskeltä kuluttajaksi ja tavaran haalijaksi. Lopulta hän havaitsee tavarahulluuden. Kaupat ovat yhä suurempia. Kuluttamista tukevat lukuisat aikakausilehdet ja tv-ohjelmat. Eläinaivomme käskevät haalimaan tavaraa, koska eläinten maailmassahan hyödykettä ei luovuteta tai vaihdeta pois.

Yhdet vielä ja sitten lasku

Kuluttamisemme on rakennettu velalle. Se on halpaa. Emme maksa tuotteiden todellista hintaa, vaan ympäristövaikutusten maksu on siirretty muille.

Näyttökuva 2016-7-8 kello 16.09.27

kuva: tiendeo.fi, Puuilo-katalogi

Laskun maksaa seuraava sukupolvi. Tai me itse pian. Juuri nyt laskua maksavat esimerkiksi vesipulasta tai merenpinnan noususta kärsivien alueiden eliöt ihmisineen.

Hiihtokeskuksessa asuvaa kosketti lause: ”Lapin elämysteollisuus on päivittäisten miljoonien kilojen materiaalivirtojen mahdollistama.”

Chindia-ilmiö muistuttaa, että meillä on yhtä aikaa järjettömän suurta alituotantoa kaikesta (esim. pakastimista Kiinaan), mutta toisaalta ylituotantoa luonnonvarojen kulutuksen näkökulmasta. Rajat ovat tulossa vastaan.

Miten talousjärjestelmä toimii, kun niukkuus ja kriisit kasvavat? Kysymys on niin huippumielenkiintoinen ja super oleellinen, etten meinaa pysyä nahoissani! Taidan itse suunnata toivoni globaaliin sääntelyyn ja kansojen yhdessä tekemiseen. Toki ruohonjuuritasolla paikallisestikin on tärkeä vaikuttaa. Mutta ilman yhteiskunnallista sääntelyä en näe sademetsien tai jääkarhujen selviytymistä, saati loppua turkistarhaukselle tai merien saastumiselle.

Tuleeko muutos vapaaehtoisesti, yhteisöllisesti ja sääntelyn kautta – vaiko kriisin tai ekodiktatuurin kautta? Viimeisempi vaihtoehto ei välttämättä ole rauhanomainen.

Kirja esittelee neljä skenaariota

Skenaario 1: Vielä 15 vuotta tätä samaa (ei sääntelyä, ei yhteisvastuuta). Polarisaatio, siirtolaisvirrat, suuryhtiöiden ylivalta, ympäristön saastuminen ja resurssien niukkeneminen kiihtyvät. Vähemmistössä olevat yrittävät saada yhteisvastuuta aikaan, mutta heidän on tyytyminen omaan vaihtoehtoelämäänsä. Teknologioita kehitellään hajanaisesti ja ruokapelloilla viljellään tuotteita autojen tankkiin. Mafioiden valta kasvaa. Ilmastonmuutos kiihtyy, eikä sitä voida enää pysäyttää. Statussymboleita ovat liha ja kaukomatkat, ja ylipäänsä keskiluokkainen elämäntapa.

Skenaario 2: Paikallisvastuu herää (ei sääntelyä, on yhteisvastuu). Politiikka on menettänyt uskottavuutensa, mutta informaatioteknologian myötä läpinäkyvyys kaikessa lisääntyy. ”Moraalinen edistyminen” saa ihmiset kyseenalaistamaan valtioiden ja yritysten toimintatapoja. Ihmiset ryhmittyvät pienyhteisöiksi eri alueille ja pyrkivät omavaraiseen tuotantoon. Vaihdantatalous lisääntyy, koska energiaitsenäisyys ja suhdanteiden tasaaminen ovat suurimmat tavoitteet. Verkosta saa tukea pulmiin. Kaikista ostoista ja teoista jää jäljet verkkoon. Ihmiset vahtivat tosiaan. Hyveellistä elämää ihaillaan lähes uskonnollisesti. Kokemukset, laatu ja kierrätys ovat arvossaan. Matkustaminen ja lihansyönti vähenee.

Skenaario 3: Planetaarinen vastuu herää (on sääntelyä, on yhteisvastuu). Elämänsuojelu ja ihmiskunnan yhteinen arvomaailma hallitsevat päätöksiä. Maailmanhallitus on tavoiteltu työpaikka, joka toteuttaa mega-projekteja. Maa-alasta 10% on muutettu pysyviksi suojelualueiksi. Energiataseet ja ympäristökertoimet lasketaan kaikille tuotteille, eikä kuormittava tuote saa valmistuslupaa. Kaupungeista tulee omavaraisempia. Uudenlaiset teknologiat ja robotisaatio muuttavat arkea – tavoitteena kaikessa on saavuttaa ekologinen vakaus. Maailman uskonnot perustavat yhteisen eko-ekumeenisen liikkeen. Kaikki lapset kasvatetaan ensisijaisesti vaalimaan maapallon elinkelpoisuuden säilyttämistä. Kasvun vaatimuksen poistuttua työn asemesta arkea leimaavat kulttuuri ja harrastukset. Yhteiskunnallisen valvonnan ohella toimii lähimmäisten käräyttäminen ja sanktiointi epävirallisinkin keinoin. Yksityisautojen ja matkailun määrää on rajoitettu jyrkästi. Samoin lihansyöntiä. Salakauppa ja piraatit kukoistavat. Kampaukset ovat tärkeämpiä kuin vaatteet. Sähkön ja lämpimän veden kulutusta säännöstellään hintojen avulla.

Skenaario 4: Da Capo (on sääntelyä, ei yhteisvastuuta). Verojen ja tukien avulla pyritään maailmaan, jossa energia- ja ruokahuolto on kaikille turvattu. Ihmisille tärkeintä on oman perheen hyvinvointi. Yhteisöjen ja ihmisten välillä vaihdetaan kulutuskiintiöitä Wastebookissa, johon tallentuu jokaisen kulutustiedot. Yhteisomistajuus on pakollista monille hyödykkeille, kuten autoille, kesämökeille tai pakastimille. Autojen ja lasten määrää on rajoitettu. Yhteiskunta polarisoituu, eriarvoistuu ja tuotanto halpenee myös länsimaissa. Automatisaatio avustaa elämää. Halutaan hyvää, kallista ja kestävää. ”Irtikytketty” elämysala kukoistaa. Matkustaminen kallistuu ja vähenee. Ihmiset syövät kasvisruokaa ja bulkkikamaa. Metsäpinta-ala on lisääntynyt maailmassa.

Varmaa on, että seuraavan 15 vuoden aikana ehtii tapahtua paljon. Selvimmät megatrendit ovat:

  • luonnonvarojen jatkuva niukkeneminen ja kallistuminen, samalla jatkuva väestönkasvu
  • sukupolvenvaihdos politiikassa ja liike-elämässä – vauraat, koulutetut, koko elämänsä kuluttajina ja globaalien alakulttuurien maailmassa eläneet ihmiset ottavat vetovastuun

Kaikissa todennäköisissä skenaarioissa lihansyönti vähenee, liikkuminen kallistuu, kulutustavaroiden uusiokäyttö ja kierrättäminen lisääntyy, resurssikilpailu kovenee ja työnjako muuttuu. Informaatioteknologia vahvistuu ja ihmisistä tulee tiedostavampia.

Haluamme tikkarin, vaikka se pilaa hampaat

Uutta nykyajassa on se, että ainakin alle 40-vuotiaille useimmat omat halut ovat ristiriidassa oman välittömän edun kanssa. Jos muutosta ei tule ja ratkaisua ilmastonmuutokseen ei löydy, on edessä väistämätön kurjistumisen kierre.”IMG_0693

Joko sovimme globaalista sääntelystä, tai emme kykene siihen. Joko olemme individualistisia tai kehitämme uudenlaista yhteisöllisyyttä. Eli mustavalkoisesti ajateltuna joko yksin tai yhdessä, joko säännöillä tai ilman.

Politiikassa olemme jo siirtyneet ”Minä tarvitsen” ja ”Minä haluan” -politiikasta ”Me pystymme” -politiikkaan. Maailman tilaa tutkailleille on selvää, että entinen realismi on nykyistä utopiaa. Kuluttamisyhteiskunnan on pakko muuttua isosti.

Samalla entisestä idealismista on tullut realismia. Uutta osallistumista ja politiikkaa on hyveellinen toiminta. Ihmisten on oltava ratkaisuissa osallisia.

Avoin tulevaisuus saa suuntaa kuvitelmista. Millaisena sinä näet edelliset ja seuraavat 15 vuotta? Mokka ja Neuvonen pitävät tärkeänä visiointia ja totuttujen ajattelutapojen rikkomista. Tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia.

”Me olemme, ja siksi meidän on pystyttävä.” 

Mainokset

Viisi viimeistä toivetta – kirja, josta voi ammentaa paljon

Hiljattain kaverini kokosivat kirjalistaa heihin eniten vaikuttaneista kirjoista. Asiaa pohtiessani huomasin, että osaan listata vain lempikirjailijoitani: Torey Hayden (lastensuojelua ja erityispedagogiikkaa), Peter Hoeg (komiikkaa), Risto Isomäki (jännitystä), Stieg Larsson (jännitystä), Erlend Loe (komiikkaa), Antti Nylén (poleemisia esseitä), sekä kaikki lukuisat eläinten pelastustarinoita kirjoittaneet lasten- ja nuortenkirjailijat.

Haluan kuitenkin nostaa esille erään vaikuttavan teoksen,

Bronnie Waren “Viisi viimeistä toivetta”.

viisiviimtoivetta

Kirja kertoo Australialaisesta Bronniesta itsestään, kuinka hän jätti oravanpyörän ja ajautui tekemään saattohoitotyötä. Vaikka aihe kuulostaa raskaalta, kirja on hyvin hauska ja elämänmyönteinen.

Kirjaa kuvaa mielestäni lause: “Oli taas tullut aika elää ja lakata yrittämästä hallita lopputulosta.” 

Nauroin vedet silmissä esimerkiksi kohdassa, kun kuoleva rouva kysyy Bronnielta “Ajattelitko voittaa kultaa huolenpito-olympialaisissa?”

Osui ja upposi.

Kirja on rakennettu viiden toiveen ympärille, jotka toistuvat kuolevien tarinoissa:

  1. Olisipa minulla ollut rohkeutta elää uskollisena itselleni eikä muiden odotusten mukaan
  2. Kunpa en olisi tehnyt niin paljon töitä
  3. Olisipa minulla ollut rohkeutta ilmaista tunteeni
  4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini
  5. Olisinpa antanut itselleni luvan olla onnellinen

Bronnie ei kirjassaan tuomitse ketään, vaan laittaa lukijan pohtimaan lempeyttä itseä ja muita kohtaan.

Kuolemansairaat kuvataan kirjassa ihanina persoonina. “Sanotaan, että jokaisessa tunteessa, jokaisessa teossa ja jokaisessa ajatuksessa on loppujen lopuksi kyse joko rakkaudesta tai pelosta.

“Aloin nähdä vanhempani, sisarukseni, ystäväni ja tuntemattomat ihmiset vauvoina ja pieninä lapsina, jotka olivat kerran luottaneet elämään niin viattomasti ja toiveikkaasti kuin vain lapset voivat. Mietin sitä, keitä he olivat olleet, ennen kuin muiden haavat – perheenjäsenten, ikätovereiden tai yhteiskunnan – haavat oli siirretty heihin. Ja kuinka se oli vaikuttanut heidän luottavaisuuteensa ja avoimuuteensa, jonka kera he olivat syntyneet.”

Mielenkiintoisia olivat pohdinnat elämän yksinkertaisuudesta ja uhrimielialasta.

Jos ihmisen päänsisäinen elämä oli ollut monimutkaista, hän oli usein ajautunut tekemään myös fyysisestä elämästään monimutkaista. Kuitenkin juuri päinvastainen eli yksinkertaisempi fyysinen elämä, olisi ehkä pysyvämmin rauhoittanut päänsisäistä meteliä. Yksinkertaisuus helpottaa olemista, läsnäolemista ja sisäisen intuitionsa kuulemista.

Uhrimielialaan liittyen, vanha rouva Pearl pääsi mielestäni asian ytimeen: “Me kaikki syyllistymme joskus pitämään itseämme ikuisena uhrina. Myötätunnon ja uhrimielialan välillä on vain hiuksen hieno ero. Myötätunto on parantava voima ja se syntyy ystävällisyydestä itseä kohtaan. Uhriksi asettautuminen on ajan haaskausta, joka pitää muut loitolla ja estää uhria kokemasta todellista onnea. Kukaan ei ole meille velkaa mitään. Meidän pitää vain nousta ylös, huomata kuinka onnekkaita olemme ja kohdata haasteemme. Kun katsoo elämää siitä näkökulmasta, se alkaa palkita”.

Kirja herätti poikkeuksellisen paljon uusia ajatuksia elämän tärkeimmistä asioista, tunteista ja kuoleman luonnollisuudesta. Kertakaikkisen rauhoittavaa luettavaa.

Totisia teinejä ja meneviä mummoja

Tavanomainen päiväni täällä on kirjoittamista, lukemista, ruoanlaittoa sekä murtsikkaa tai lumilautailua.

Tänä iltana on erikoisempaa luvassa: avantouinti-lehtikuvaus (ilman saunaa!), toista kertaa elämässäni hiphop/salsa/show-tanssitunnin ohjaaminen Pelkosenniemen mahtaville alakoululaisille sekä kotona illallisen tarjoilu 7 porilaiselle äijälle (kasvislasangea ja mustikkapiirakkaa).

Ei eilenkään arki ihan tavallista ollut. Aamu täyttyi puunjalostuksen uusista tuulista (tenttikirja). Päivällä kävin Kemijärvellä pitämässä eläinetiikan luennon kahdelle ysiluokalle.

Onko kauniilla Kemijärvellä hiukan tavallista totisemmat suomalaiset, vai kuvittelenko vain? Oppilaat olivat suloisia, mutta ehkä eläinasia on näillä kulmilla niin uutta, että he tuntuivat sulkevan ajatuksensa ja tunteensa kaiken varalta kuorensa sisään. Yleensä, ainakin kouluissa, hymyihin saa vastakaikua melko helposti. Nyt leveitä hymyjä ja kursailematonta iloa näkyi vasta eläkeläisten suosimalla 10 km:n ”mummoladulla”, Pöyliöjärven jäällä. Ehkä myös Kemijärvellä lähihistoria yhä näkyy? Ken siellä on käynyt tai asunut, voinee valaista, liekö muut samaa mieltä. Metsäjätti-kirja avasi joululomalla minullekin paperiteollisuuden alasajon tunnelmia. Kirjan loputtua vollotin valehtelematta sängyssä puoli tuntia YT-neuvotteluiden ja paperitehtaiden sulkemisten vaikutuksia perheisiin. Kirja totaalisesti uudisti ja dramatisoi suomikuvaani.

Kouluvierailun ja hiihtolenkin päälle muistin kotona, että illalla olisi mahdollisuus kokeilla jääkiipeilyä tuossa 500m päässä Tajukankaalla. Hurjaa hommaa oli – tutisi jalat ja jäätyi näpit.

Metsäjätti   tajukangas

Puolessa välissä jääseinää oli hyvä tekosyy laskeutua jo alas, kun tunturin alla luontokeskus Naavassa alkoi Kemijärveläisten Rätvänöiden ilmainen teatteriesitys ”Vanhenemisen ihme”. Se kertoi neljän mummon äänellä, miltä vanheneminen tuntuu. ”Pue sinä vaan villaa ylle” mummoa komennettiin. Mutta mummo se ajatteli, että ”Hah, kun minä olen vanha, otan nuoruuteni kiltteyden takaisin – en kuuntele käskyjä, syljeskelen, kolistelen kepillä sillan putkia, varastan kukkapenkistä kukkia ja maistelen kaupassa suoraan hyllyistä!”

Ja itkuhan siitä katsojallekin tuli moneen kertaan, kun ikivihreiden soidessa, Eeva Kilven ruonojen myötä pysähtyy elämän lyhyyteen. Läheisten menettämiseen, joka kaikille tulee eteen eri vaiheessa lyhyttä elämää. Vanhakaan ei ole pelkkä hattarahölmöläinen – häntä ja halujaan pitää kunnioittaa persoonana. Arvostaa elämän surujen ja ilojen muovaamaa ”pientä ihmistä liian isossa nahkassa”.

Ehkä ensi joulun voisi kirjojen lukemisen sijaan viettää jonkun kaverin kanssa vanhainkodeissa musisoiden?