Totisia teinejä ja meneviä mummoja

Tavanomainen päiväni täällä on kirjoittamista, lukemista, ruoanlaittoa sekä murtsikkaa tai lumilautailua.

Tänä iltana on erikoisempaa luvassa: avantouinti-lehtikuvaus (ilman saunaa!), toista kertaa elämässäni hiphop/salsa/show-tanssitunnin ohjaaminen Pelkosenniemen mahtaville alakoululaisille sekä kotona illallisen tarjoilu 7 porilaiselle äijälle (kasvislasangea ja mustikkapiirakkaa).

Ei eilenkään arki ihan tavallista ollut. Aamu täyttyi puunjalostuksen uusista tuulista (tenttikirja). Päivällä kävin Kemijärvellä pitämässä eläinetiikan luennon kahdelle ysiluokalle.

Onko kauniilla Kemijärvellä hiukan tavallista totisemmat suomalaiset, vai kuvittelenko vain? Oppilaat olivat suloisia, mutta ehkä eläinasia on näillä kulmilla niin uutta, että he tuntuivat sulkevan ajatuksensa ja tunteensa kaiken varalta kuorensa sisään. Yleensä, ainakin kouluissa, hymyihin saa vastakaikua melko helposti. Nyt leveitä hymyjä ja kursailematonta iloa näkyi vasta eläkeläisten suosimalla 10 km:n ”mummoladulla”, Pöyliöjärven jäällä. Ehkä myös Kemijärvellä lähihistoria yhä näkyy? Ken siellä on käynyt tai asunut, voinee valaista, liekö muut samaa mieltä. Metsäjätti-kirja avasi joululomalla minullekin paperiteollisuuden alasajon tunnelmia. Kirjan loputtua vollotin valehtelematta sängyssä puoli tuntia YT-neuvotteluiden ja paperitehtaiden sulkemisten vaikutuksia perheisiin. Kirja totaalisesti uudisti ja dramatisoi suomikuvaani.

Kouluvierailun ja hiihtolenkin päälle muistin kotona, että illalla olisi mahdollisuus kokeilla jääkiipeilyä tuossa 500m päässä Tajukankaalla. Hurjaa hommaa oli – tutisi jalat ja jäätyi näpit.

Metsäjätti   tajukangas

Puolessa välissä jääseinää oli hyvä tekosyy laskeutua jo alas, kun tunturin alla luontokeskus Naavassa alkoi Kemijärveläisten Rätvänöiden ilmainen teatteriesitys ”Vanhenemisen ihme”. Se kertoi neljän mummon äänellä, miltä vanheneminen tuntuu. ”Pue sinä vaan villaa ylle” mummoa komennettiin. Mutta mummo se ajatteli, että ”Hah, kun minä olen vanha, otan nuoruuteni kiltteyden takaisin – en kuuntele käskyjä, syljeskelen, kolistelen kepillä sillan putkia, varastan kukkapenkistä kukkia ja maistelen kaupassa suoraan hyllyistä!”

Ja itkuhan siitä katsojallekin tuli moneen kertaan, kun ikivihreiden soidessa, Eeva Kilven ruonojen myötä pysähtyy elämän lyhyyteen. Läheisten menettämiseen, joka kaikille tulee eteen eri vaiheessa lyhyttä elämää. Vanhakaan ei ole pelkkä hattarahölmöläinen – häntä ja halujaan pitää kunnioittaa persoonana. Arvostaa elämän surujen ja ilojen muovaamaa ”pientä ihmistä liian isossa nahkassa”.

Ehkä ensi joulun voisi kirjojen lukemisen sijaan viettää jonkun kaverin kanssa vanhainkodeissa musisoiden?