Alkukantainen pedon pelko ja vastuullinen aikuisuus

Olen kulkenut ikäni marjametsissä. Kuntoliikun ja työmatkapyöräilen hämärässä asumattomia erämaareittejä. Kuljen tuntureissa ja jänkillä – myös lemmikkieläinten kanssa. Silloin karhu ja susi hiipivät mieleen. Jännittyneenä soitan pilliä, pyörän kelloa tai huutelen: ”Menkäähän kauemmas sudet.” Koskaan vielä en ole merkkiäkään näistä upeista eläimistä nähnyt. Edes yhtä jätöstä tai tassunjälkeä. Sitä odotellessa.

Vastuullinen aikuinen erottaa pelon aidosta vaarasta ja sen toteutumisen todennäköisyydestä eli riskistä. Suomessa me pelkäämme susia ja jopa ilveksiä. Pelkäämme pimeää ja hauen puraisua. Mutta alkukantaisiin pelkoihimme liittyvät riskit ovat olemattomia. Vaara on aivan muualla. (Todellinen vaara löytyy arjessa kodin onnettomuuksista ja stressistä. Ihmiskunnan hyvinvoinnille taas suurimpia uhkia ovat ympäristön kiihtyvä muuttuminen ja eliöstön monimuotoisuuden väheneminen.)

Vastuullinen aikuinen ei lietso lasten pelkoa. Hän ei lietso sitä kauhistelemalla omia pelkojaan tai median revittelemiä otsikoita. (Eikä vastuullinen aikuinen ole mediassa töissä luomassa näitä alati kansaa pelottelevia otsikoita!)

Vastuullinen aikuinen voi esimerkiksi sanoa lapselle (tai omalle sisäiselle lapselleen):

Ymmärrän, että sinua jännittää, koska olet kuullut metsässä asuvista isoista eläimistä. Ne kaikki kuitenkin väistävät ihmisiä. Minä olen tässä kanssasi, mennään yhdessä katsomaan. Voidaan vaikka soittaa pilliä, niin ne kuulevat, että olemme liikkeellä ja osaavat väistää. Lisäksi niillä on niin hyvä kuulo ja hajuaisti, että kyllä ne yleensä havaitsevat ihmisen muutenkin. Otetaan eväät ja mennään yhdessä etsimään niiden jälkiä.

Vastuullinen aikuinen ei arvota eläimiä sen perusteella, mitä hyötyä niistä on ihmisille. Koira on perheenjäsen ja ystävä, kuten myös kissa ja hevonen. Jos minkä tahansa näistä kotieläimistäni päästän valvomatta irti metsään, on mahdollista (ja jopa todennäköistä), että se voi menehtyä. Lemmikkimme voivat tippua jäihin, jäädä auton alle, saada haulista tai joutua pedon suuhun. Emmekä silti vaadi virtavesiä padottavaksi tai autokieltoa. Luonnossa on vaaransa, jotka liittyvät lemmikkien valvomattomaan irtipitämiseen, yöksi ulos jättämiseen ja maaseudulla asumiseen.

Vastuullinen aikuinen osaa käsitellä elämässä vastaantulevia negatiivisia tuntemuksia – pelkoja, fobioita, surua tai vihaa. Näissä tunteissa ei ole mitään väärää. Kuitenkin niiden ilmaisu voi olla vahingollista, jos käyttäytyy lapsen kaltaisesti. Negatiivisia tuntemuksia ei voi aidosti helpottaa sillä, että vyöryttää niitä kanssaihmistensä kannettaviksi.

Terveisiä Itä-Lapista. Suurpedot kuuluvat koko Suomen luontoon. Ne ovat kauniita, herkkiä, itseisarvoisia ja luontomatkailumme valttikortteja. Muutaman kilometrin päässä tukikohdastani toivon asuvan villejä ja vapaita suurpetoja. Niiden näkökulmasta Lappi on erämaa, jota halkovat tiet, ihmisten oudot romppeet ja hitaan kesyt herkkupalat.

Ei sutta voi hävittää geneettisen selviämisensä alarajalle – vuoksi pelkojen, koiraharrastusten tai edes elinkeinojen. Koska kielteinen petopuhe ja etenkin uhanalaisiin susiin kohdistuvien tappolupien määrä on kasvanut liian suureksi, järjestetään usealla paikkakunnalla huomenna eläinsuojelu- ja  luontojärjestöjen yhteisiä ”Eläköön sudet” -mielenosoituksia.

”Luonnon kansamme” tarvitsee nyt yllä kuvattua vastuullista aikuista (ja toimivamman petovahinkojen korvausjärjestelmän, mutta ei mennä siihen tässä). Kuten usein kuulee, niin täältä maaseudulta löytyy suomalaista luonnon kansaa, semmoista, joka kunnioituksella metsässä kulkee.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 15.12.30

Kuva: tunturisusi.com

 

Lähteet:

Hyppönen Henkka, Pelon hinta, Tammi, 2014.

Takala Kimmo, Tunne lukkosi, WSOY, 2014.

 

Kun suurpedot eivät mahdu kansallispuistoihimme, niin mihin ne sitten mahtuvat?

Aiemmin ajattelin, etten juuri tohdi suurpedoista mitään sanoa, etten ehkä tunne asiaa riittävästi. Vietin lapsuudessani paljon aikaa Pohjois-Savossa, missä suurpetokonfliktit olivat vaiettua arkipäivää. Monesta suusta kuulin, miten jokainen vastaantuleva ’perkeleenpeto’ pitää päästää hengestään. Maalle sittemmin uudestaan muutettuani, aloin kysellä erilaisilta alueen ihmisiltä, missä petoasioissa mennään. Monenlaista olen oppinut. Haluatko kuulla?

Vallalla on vaikenemisen kulttuuri

Maaseudulla hyvin harva uskaltaa ottaa petokysymyksiin avoimesti kantaa. Keskustelua hallitsee yhden totuuden ilmapiiri, jossa toisinajattelijoita pyritään vaientamaan eri keinoin. Demokraattista argumentatiivista keskustelua petokysymyksistä ei asukkaiden eikä viranomaisten tahoilta aidosti vielä käydä.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 15.12.30

Kuva: Tunturisusi.com

Konfliktia yksinkertaistaen – pohjoisessa on porotalous, Itä-Suomessa metsästyskoirat ja Länsi-Suomessa huolestuneet äidit.

Kulttuurihistoriallisia vaikenemisen paineita kuvaa täällä pohjoisessa hyvin se, etteivät edes paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ole aina selkeästi linjanneet tavoitteitaan petokysymyksiin. Ristiriidat ovat olleet liian suuria. Luonnonsuojeluorganisaatioiden rooli on kuitenkin ensisijaisesti puolustaa luontoa – luonnontieteellisin argumentein. Yhteisiin ratkaisuihin elinkeinojen kanssa toki halutaan myös ystävällisesti pyrkiä.

Kuinka hiljainen konsensus on syntynyt? Miten luonnonsuojelijatkin ovat joutuneet tähän hiljaisuuteen mukaan? Vastaan kysymyksiin osittain artikkelin lopussa, vaikka kaikkia aihepiirin yksityiskohtia en vielä aivan osaakaan eritellä.

Mitä akuutit petokysymykset ylipäänsä ovat? Katsotaanpa asiaa ensin suden näkökulmasta.

  1. Miten taataan, että Suomessa on riittävän suuri suden geeniperimä ja riittävää geenivirtausta naapurimaihin?

Susien geenipooli on Suomessa selvästi ohut ja riittämätön. Tällä hetkellä Suomessa elää RTKL:n arvion mukaan 140-155 sutta. Jos Suomessa eläisi tuplasti nykyinen määrä susia, olisi laumoja 25 (=250-300 sutta). Silloinkin sudet yhä joutuisivat kaikki lisääntymään lähisukulaistensa kanssa.

Vertailun vuoksi Saksasta saatiin juuri viestiä, että siellä on jo 35 lisääntyvää susilaumaa. Suden kannan’hoito’suunnitelmassa on todettu lajin kestävän kannan olevan Suomessa ja Suomen rajan tuntumassa vähintään 50 lisääntyvää paria tai laumaa. Suunnitelmaa laumojen elinpaikoista ei ole.

Näyttökuva 2014-11-9 kello 14.32.21Pitäisikö sopia demokraattisesti eliömaantieteellisiin alueisiin perustuen, mihin 25+ susilaumaa Suomessa sijoitetaan? Lappi kattaa lähes kolmasosan Suomen pinta-alasta ja täällä tunnetusti liikkuu vain yksittäisiä susia. Laumoja ja pesiviä susia ei ole. RKTL:n tutkimusjohtajan mukaan sudet pääsevät vain harvoin kulkemaan Suomen läpi Venäjältä Ruotsiin. Tällä hetkellä myös useat muut suuret nisäkäslajimme (susi, ahma, mäyrä, majava…) ovat suurimmassa osassa eliömaantieteellisiä alueita sukupuutossa.

Geenivirtaa pidetään riittävänä suurpetoeläinyksilöiden välillä, mutta onko se? 

Mihin perustuu nykyisen suden’hoito’suunnitelman näkemys, ettei Suomeen ole asetettu mitään minimitavoitetta ja elinaluesuunnitelmaa susien määrälle?

  1. Tiesitkö, että harvinaisia suurpetoja ammutaan jatkuvasti kansallispuistoissa ja luonnonsuojelualueilla. Miksi luonnonsuojelu ei saa aidosti näkyä kansallispuistoissa?

Esimerkiksi Lapin Natura-alueiden yhtenä suojeluperusteena ovat (satunnaisesti esiintyvät) suurpedot.

Kansallispuiston tärkein tehtävä on alkuperäisten eliölajien suojelu (Luonnonsuojelulain 13§ mukaan kansallispuistoissa ei saa pyydystää, tappaa tai hätyyttää luonnonvaraisia selkärankaisia eläimiä tai hävittää niiden pesiä… eikä ryhtyä muihinkaan toimiin, jotka vaikuttavat epäedullisesti alueen luonnonoloihin, maisemaan taikka eliölajien säilymiseen.).

Suurpedot (karhu, ilves, ahma ja susi) kuuluvat suomen luontoon ja erityisesti suojelualueille. Suomen kansalaisena meillä on lakisääteinen oikeus siihen, että kansallispuistossa näkee ja kuulee suden. Kansallispuistojen johdon kuuluu toki aina huomioida myös sosiaaliset ja alueelliset seikat, mutta nykyiset painotukset ihmetyttävät.

Virkistyskäyttäjät tuskin nykyisellään juuri tietävät, että kansallispuistoissa ja Natura-alueilla tapetaan uhanalaisia eläimiä. Tämä on myös EU:n luontodirektiivin vastaista.

Eikö suurpetojen tulisi saada olla rauhassa kansallispuistoissa ja metsästys sallia vain äärimmäisissä tapauksissa?

Kuinka paljon tappolupia on viime vuosina myönnetty erityisesti kansallispuistoihin?

Mikä on puiston hallinnon rooli, kun viranomaispäätöksillä myönnetään tappolupia? Kävelläänkö puistojen hallinnon yli? Miksi luonnonsuojelu ei saa aidosti näkyä kansallispuistoissa?

  1. Millä argumenteilla voidaan perustella, että ihminen poistaa luonnosta tiettyjä eliölajeja – vieläpä erityisesti avainlajeja?

Avainlajiksi kutsutaan lajia, jonka olemassaolo on sen koko ekosysteemin ja sen eliöiden kannalta tärkeä. Avainlaji edistää paikallisen ekosysteemin monimuotoisuutta. Jos avainlaji häviäisi, muuttuisi koko ekosysteemi.

Susi on avainlaji. Esimerkiksi naali ja kanalinnut hyötyisivät suden läsnäolosta, koska sudet tappavat kettuja. Naalit häviävät reviiritaisteluissa ketuille, ja toisaalta naalit syövät suden jättämiä haaskoja. Ketut myös syövät kanalintuja (En löytänyt aiheesta tutkimustietoa, mutta selvästi susi vaikuttaa omassa ekologisessa lokerossaan muihin eliölajeihin ja eliömaantieteeseen).

– – –

Pedot eivät saa liikkua takapihoilla. Ne eivät saa edes teoreettisesti, alueella eläen, uhata metsätiellä lenkkeileviä, aamuhämärissä marjastajia, pihakoiria tai syrjäseutujen lampaita. Ne eivät saa syödä vanhoja tai heikkojakaan poroja. Pedot eivät myöskään voi liikkua kansallispuistojen reiteillä turistien tiellä.

Kun pedot eivät mahdu taajamiin, eivätkä edes täällä jänkällä ”jeeran kairaan” eli 100 km päähän lähimmästä kylästä, niin sopii kysyä: Mihin ne Suomessa mahtuvat?

Mihin pedot päätyvät, jos niiden puolesta harva uskaltaa ääntään käyttää?

– – –

Lopuksi vielä muutama sana taustoista ja yksi ratkaisuehdotus…

”Ikiaikaisesta poronhoidosta” keskusteltaessa on huomattava, että 1000 vuotta sitten täällä ei ollut nykymittaista porotaloutta. Poro on tulokaslaji metsäpeuran ikiaikaisilla laidunmailla. 1800-luvun alussa Inarin kunnassa on ollut alle sata poroa. Jääkaudelta aina 1850-luvulle asti täällä on pyydetty hirviä, metsäpeuraa ja muita suuria nisäkkäitä. 1850-luvulla suurriista väheni, ja norjasta tulleista tunturipeuroista kesytettiin nykyinen maatalouseläin poro. Nykyään poroja on Lapissa noin 200 000. Laitumien kantokyvyn kannalta liian isoksi paisunut porotalous on yksi osatekijä petokysymyksissä.

Voisiko aluksi kokeilumielessä muutamassa Lapin kansallispuistossa poronhoidon irrottaa lihantuotannon vaatimuksista? Jos näillä seuduin poronhoito muuttuisikin pienimuotoisemmaksi, luonnonhoidolliseksi ja kulttuuria ylläpitäväksi. Voisiko joillekin poroperheille sopia työstä maksettu ”kansalaispalkka” ja ”rennompi” tai ”jutaava” elämäntapa ilman lihantuotannon vaateita?

Onhan poronhoito raskasta työtä. Aina on huoli, missä vapaana laiduntava karja kulkee. Poroilla on monta ottajaa: Pedot, sairaudet, salametsästys, huonot talvet, liikenne… Esimerkiksi liikenteessä kuolee n. 5000 poroa vuodessa. Pedot ottavat erityisesti ne porot, jotka helpoimmin saavat. Hyväkuntoinen poro on pedolle vaikeampi saalis.

Poronhoitajat näkevät petojen jälkiä isoilla alueilla liikkuessaan kelkoilla ja mönkijöillä. He liikkuvat selkosilla. Yksi argumentti on, että täällä kyllä jänkää pedoille riittää. Kuitenkin erityisesti pesivien petojen reviirit ovat melko paikallisia. Moottorikelkat halkovat reviirejä tiheästi väistämättä. Lunta on yli puoli vuotta ja lumeen jää useimmiten jälkiä. Lumilla jäljitys on mahdollista toteuttaa onnistuneesti moottorikelkoilla ja koirilla. Paikallisten kertomuksissa kulkee niitä yksityiskohtia, kuinka petoja kelkoilla ajatetaan ja ammutaan. Tietyillä alueilla salakaatajat ovat suuria sankareita. On paikallisia äijäkulttuureita, joissa yhä on hienoa jäljittää ja tappaa jokainen kohtaamansa ahma, ilves, karhu, majava, mäyrä, susi…

Suurin vastustus suurpetojen ekologisesti kestävän määrän hyväksymiseen tullee metsästäjiltä, osittain siksi, koska koirilla metsästäminen vähenisi, jos susia olisi enemmän. Muut pedothan eivät juuri koiria uhkaa, mutta sudet ovat irtijuokseville tai naruun jätetyille koirille uhka. Erityisesti yksinäisen suden on ilman lauman tukea vaikea kaataa hirveä, joten ne etsivät pienempää ravintoa. Metsästyskulttuuri siis osin uudistuisi susialueilla. Toisaalta esimerkiksi vesilinnustuksessa sudet tuskin vaikuttaisivat koiran käyttöön. Kaikkea riistaa voi metsästää myös ilman koiraa.

Suurpetokonfliktiin on varmasti ratkaisuja, jotka sopivat osapuolille. Voisivatko tässä kirjoituksessa esitetyt argumentit ja kysymykset tukea ratkaisukeskeistä, keskustelevaa ja suvaitsevaa lähestymistapaa suhtautumisessamme suurpetoihin?

– – –

VAIKUTTAMISMAHDOLLISUUS JUURI NYT

Itä-rajalla sijaitsevan mahtavan suuren Urho Kekkosen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmaan voi vaikuttaa nyt. Yksityiset ihmiset voivat kommentoida suunnitelmaa 19.11. 2014 asti. 

Lausunnot ja kommentit pyydetään lähettämään sähköpostilla osoitteeseen kirjaamo(at)metsa.fi tai kirjeitse osoitteeseen: Metsähallitus / Kirjaamo, PL 94, 01301 Vantaa

Eläimellisen iloisen muutoksen äärellä

Eläinten viikolla sitä pohtii, mihin eläinaktivismilla on päästy. Tuntuu, että olemme nyt oikeasti ison muutoksen äärellä – parempaan.

Viime viikkoina olen jatkuvasti törmännyt mahtaviin miehiin, jotka haluavat huomioida eläinten oikeudet: Esimerkiksi täällä pikkupaikkakunnalla perusäijä ”makkaranpaistotulilla” olikin kasvissyöjä. Samoin alueemme kaikki ravintolat ovat nyt innostuneet eettisestä ruoasta. Kasvisruoka ja eettisyys – ne ovat kuulemma nyt in.

Julkisuuden henkilöt ovat huomioineet eläimet. Esimerkiksi Docventures on kiitettävästi antanut kasvot tavallisen lihansyöjän eläinaktivismille. Kulttuuriväki on muutenkin pääosin heikompien oikeuksia puolustavaa. Lukuisia näyttelijöitä, kirjailijoita, muusikkoja ja taiteilijoita ottaa jatkuvasti kantaa eläinten puolesta. Myös ilahduttavan moni toimittaja, sekä poliitikko on nykyään ”eläinaktivisti” jopa ministeri- ja europarlamenttitasolla.

Olisko määre ”eläinaktivisti” noussut jo arvonimeksi? Niin moni nykyään toimii eläinten puolesta eri tasoilla – yksityishenkilöinä, vanhempina, kokkeina, myyjinä, opettajina tai vaikka bloggareina. Näyttää siltä, että eläinten oloista huolestuneita alkaa olla enemmän kuin välinpitämättömiä rahan tai tapakulttuurin sokaisemia.

Meteliä eläinten puolesta tarvitaan kaikilla yhteiskunnan tasoilla, sillä vastassa on ihmisiä, joilla on pelissä paljon. Elintarvike-, eläinviihde-, vaate- , kemikaali- ja lemmikkieläinteollisuus ovat kaikki miljardibisneksiä.

Viimeisin ilonaiheeni oli rouva Jenni Haukion upea teksti, jonka hän julkaisi vastaanotettuaan Pro Animalia -tunnustuksen. Sen myötä, oikein hyvää Eläinten viikkoa kaikille!

Pro Animalia 3.10.2014

Olen aina rakastanut eläimiä. Jo hyvin pienenä lapsena maalla pidin maailman ihmeellisimpinä olentoina sammakkoja. Olin lumoutunut poneista ja hevosista, kissoista ja koirista, hiiristä ja kaneista, akvaariokaloista.

Eläinasia on kulkenut sydämessäni lapsesta lähtien. Ala-asteella perustimme ystäväni kanssa eläinsuojelukerhon ja haaveilimme aikuisina ostavamme maatalon, jossa hoitaisimme huonosti kohdeltuja eläimiä. Vielä paljon vanhempanakin lapsena haaveilin, että minulla heti opiskelija-asuntoon muutettuani olisi mahdollisuus pelastaa niin monta koe-eläimenä käytettyä kania kuin vain asuntooni järkevästi saisin mahtumaan. Jo hyvin nuorena tunsin huolta ja surua erityisesti koe-eläinten kohtalosta.

Myöhemmin huoleni laajeni tuotantoeläimiin ja niiden elinolosuhteisiin. Teini-ikäisenä kirjoitin runotekstejä, joissa otettiin kantaa eläinten asemaan yhteiskunnassa. Vuonna 2003 ilmestyneen toisen runokokoelmani, Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata, nimikkoruno on omistettu kaikille vankeudessa elämänsä viettäville eläimille.

Lähivuosina olen hetken aikaa toiminut Helsingin eläinsuojeluyhdistys Hesy:n hallituksessa. Olen kirjoittanut ajatuksistani mm. Seura-lehden kolumneissani. Olen allekirjoittanut eläinten parempaa kohtelua vaativia adresseja ja ottanut asioista selvää tietokirjallisuutta lukemalla, kypsytellyt ajatteluani suhteessa eläimiin ja niiden asemaan maailmassa.

Minulle on ollut ja on varmasti tulevaisuudessakin kaikkein luontevinta puhua ja kirjoittaa eläinten puolesta. Samalla arvostan suunnattomasti niitä eläinsuojelukentän toimijoita, jotka konkreettisesti ruohonjuuritasolla toimivat hätää kärsivien ja apua tarvitsevien eläinten parissa.

Minusta kaikkein tärkeintä eläinasian edistämiseksi on se, että keskusteluissa ja pyrkimyksissä kohti parempaa maailmaa kunnioitetaan ja suvaitaan erilaisia mielipiteitä. Vain avoimen, rakentavan ja kaikkia osapuolia arvostavan dialogin avulla voidaan saavuttaa yhä suurempia edistysaskelia eläinten hyvinvoinnin edistämiseksi. Ihmisten ja eläinten hyvinvointia ei pidä tarkoitushakuisesti vastakkainasetella. Maailma, jossa eläimet voivat paremmin, on parempi myös ihmisille.

Minun maailmankuvassani ihmiset ja eläimet ovat kaikki samaa olevaisten lajia, jossa vain ulkoinen hahmo, elintavat ja tapa kommunikoida meidät erottavat. Olemme kaikki ennen kaikkea tuntevia olentoja, yksilöjä, joilla on tarpeita ja haluja. Yksilöjä, jotka tuntevat iloa ja surua, kipua ja ahdistusta, mielihyvää, vapauden hurmaa.

Maailmassa on suunnattoman paljon eläinrakkautta ja hyvinvoivia, hyvin huolehdittuja eläimiä. Silti se tapa, jolla ihminen on yhteiskunnassa tehnyt eron itsensä ja eläinkunnan välille, on suhteeton. Milloin meistä tuli empatiakyvyttömiä alistajia, nöyryyttäjiä ja hyväksikäyttäjiä? Ja ennen kaikkea: onko meidän yhä edelleen asetettava itsemme kaiken muun elollisen elämän yläpuolelle, oikeutetuiksi päättämään muiden lajien yksilöjen elämästä ja kuolemasta? Vielä 2010-luvulla?

Jokainen elämä on ainutkertainen, hauras. Jokainen elämä on lyhyt, kallisarvoinen aarre. Jokaisissa silmissä loimuaa elämänpalo – niin ihmisen kuin eläimen.

Oma työni eläinten puolesta on alussa. Suunnitelmia ja haaveita on paljon, niiden toteuttamiseksi toivon elämän antavan voimia ja uskallusta.

Olen todella otettu tänään 3.10.2014 vastaanottamastani Pro Animalia –tunnustuksesta ja kiitän eläinsuojeluliitto Animaliaa saamastani luottamuksenosoituksesta. Se tuo mieleeni runoilija Eeva Kilven Animalia –runokokoelman (1987) säkeet:

”…Kuinka kauan ihminen kestää kavahtamatta itseään ja mitä hän tekee kun hänen silmänsä avautuvat? Siinä on teidän toivonne eläimet. Se liikkuu jo ja jonakin päivänä se syntyy; vapaus, kunnioitus.”

Vapauden ja kunnioituksen puolesta, liikkeessä tänään ja tästä eteenpäin,

Jenni Haukio

Kaalilaatikko quornista

Veikkaan, että harva tuntee ruoka-aineen nimeltä quorn. Eräänä päivänä ihmeissäni tunnistin herkun täällä tunturin lähikaupassa! Tuo mehevä ja täyttävä koostumus oli jäänyt pysyvästi mieleeni. Kymmenen vuotta sitten Pohjois-Ruotsissa olin saanut ratsastusvaelluksella herkutella pannulla freesatulla quornilla. Tuohon aikaan oli proteiinivaihtoehtoja kasvissyöjälle kaupoissa nykyistä selvästi niukemmin.

Quorn on sieniproteiinia, jota löytyy pakastealtaista. Mikä hauskinta, siitä saa tehtyä äijillekin maistuvaa kaalilaatikkoa! Mitä tahansa muutakin siitä voi kokata, quorn toimii soijarouheen tai jauhelihan tavoin ruoanlaitossa. Pussillinen maksaa noin 5 euroa (300g). Vastapainoksi muut ainekset kaalilaatikossa ovat hyvin halpoja.

Quorn

Kaalilaatikkoa varten kuullota pari sipulia ja paljon valkokaalia rasvassa. Samalla kiehuttele toisessa kattilassa puuroriisiä, quorn ja hippunen suolaa. Sitten vain yhdistä nämä ja lisää mojovasti siirappia ja “munamaidon”. Koska tavanomaisiin halpoihin muniin liittyy kanojen ja maitoon lehmien pahoinvointia tehotuotannon takia, niin tein seoksen dyykatuista LUOMUmunista (naapureilta jäi lomaltaan yli) ja Oatlyn kaura”maidosta”. Luomumuniin suhtaudun aika suopeasti, joskin harvoin herkuteltavana ylellisyytenä. Quornissa on alle 7% lattiakanojen munanvalkuaista. Laitetaanko Marlow Foodsille palautetta, että tiukentaisivat kriteereitään ja vaihtaisivat luomumuniin.

Miedohkolla noin 175 asteen lämmöllä ja jälkilämmöllä kaalilaatikko saa hautua kannen alla jopa muutaman tunnin.

Voilà, tervetuloa viikonlopun etelän vieraat ja vapaalaskutapahtuma Freekend!

 

Totisia teinejä ja meneviä mummoja

Tavanomainen päiväni täällä on kirjoittamista, lukemista, ruoanlaittoa sekä murtsikkaa tai lumilautailua.

Tänä iltana on erikoisempaa luvassa: avantouinti-lehtikuvaus (ilman saunaa!), toista kertaa elämässäni hiphop/salsa/show-tanssitunnin ohjaaminen Pelkosenniemen mahtaville alakoululaisille sekä kotona illallisen tarjoilu 7 porilaiselle äijälle (kasvislasangea ja mustikkapiirakkaa).

Ei eilenkään arki ihan tavallista ollut. Aamu täyttyi puunjalostuksen uusista tuulista (tenttikirja). Päivällä kävin Kemijärvellä pitämässä eläinetiikan luennon kahdelle ysiluokalle.

Onko kauniilla Kemijärvellä hiukan tavallista totisemmat suomalaiset, vai kuvittelenko vain? Oppilaat olivat suloisia, mutta ehkä eläinasia on näillä kulmilla niin uutta, että he tuntuivat sulkevan ajatuksensa ja tunteensa kaiken varalta kuorensa sisään. Yleensä, ainakin kouluissa, hymyihin saa vastakaikua melko helposti. Nyt leveitä hymyjä ja kursailematonta iloa näkyi vasta eläkeläisten suosimalla 10 km:n ”mummoladulla”, Pöyliöjärven jäällä. Ehkä myös Kemijärvellä lähihistoria yhä näkyy? Ken siellä on käynyt tai asunut, voinee valaista, liekö muut samaa mieltä. Metsäjätti-kirja avasi joululomalla minullekin paperiteollisuuden alasajon tunnelmia. Kirjan loputtua vollotin valehtelematta sängyssä puoli tuntia YT-neuvotteluiden ja paperitehtaiden sulkemisten vaikutuksia perheisiin. Kirja totaalisesti uudisti ja dramatisoi suomikuvaani.

Kouluvierailun ja hiihtolenkin päälle muistin kotona, että illalla olisi mahdollisuus kokeilla jääkiipeilyä tuossa 500m päässä Tajukankaalla. Hurjaa hommaa oli – tutisi jalat ja jäätyi näpit.

Metsäjätti   tajukangas

Puolessa välissä jääseinää oli hyvä tekosyy laskeutua jo alas, kun tunturin alla luontokeskus Naavassa alkoi Kemijärveläisten Rätvänöiden ilmainen teatteriesitys ”Vanhenemisen ihme”. Se kertoi neljän mummon äänellä, miltä vanheneminen tuntuu. ”Pue sinä vaan villaa ylle” mummoa komennettiin. Mutta mummo se ajatteli, että ”Hah, kun minä olen vanha, otan nuoruuteni kiltteyden takaisin – en kuuntele käskyjä, syljeskelen, kolistelen kepillä sillan putkia, varastan kukkapenkistä kukkia ja maistelen kaupassa suoraan hyllyistä!”

Ja itkuhan siitä katsojallekin tuli moneen kertaan, kun ikivihreiden soidessa, Eeva Kilven ruonojen myötä pysähtyy elämän lyhyyteen. Läheisten menettämiseen, joka kaikille tulee eteen eri vaiheessa lyhyttä elämää. Vanhakaan ei ole pelkkä hattarahölmöläinen – häntä ja halujaan pitää kunnioittaa persoonana. Arvostaa elämän surujen ja ilojen muovaamaa ”pientä ihmistä liian isossa nahkassa”.

Ehkä ensi joulun voisi kirjojen lukemisen sijaan viettää jonkun kaverin kanssa vanhainkodeissa musisoiden?