10/2014
Tuntureita, pitkospuita, autiotupia, rakkakivikkoa, ruskaa, suomaisemaa ja vanhaa käppyräistä naavaista metsää… Pihkan ja suopursun tuoksua… Koppeloita, kuukkeleita, hirviä, kääpiä ja muurahaiskekoja…
Toisinaan jopa: ”Ihiminen!! Tuolla on toinen i-hi-mi-nen.”
Mutta ei tällä kertaa. Kuten kuvasta näkyy, ei Luoston parkkipaikalla ollut tihkusadepäivänä ruuhkaa.
Osa-aikatyöläiset ne kuitenkin pääsevät vaikka arkena yöpymään metsään. Melkoista arjen luksusta.
Eli niin me vain voitettiin tyttökaverini kanssa itsemme ja yövyttiin ihan kahdestaan erämaassa, puhelinyhteyksien ulottumattomissa Pyhä-Luoston kansallispuistossa Yrjölän varaustuvassa.
Hämärti, kun saavuttiin. Tunturipurosta kannettiin juomavesi ja suonsilmästä löylyvesi. Kynttilä unohtui, joten saunottiin pilkkopimeässä. Yhtäkkiä kuultin, että saunassa oli lämmön herättämä ampiainen. HUIJHUI! Meinasi tulla paniikki. Kuten myös, kun tuuli itsekseen avasi tuvan oven…
Revontulet loimotti. Vieraskirjaa kirjoitettiin. Tähtiä ja takkatulta tuijotettiin. Hiljaista. Yritettiin olla niin kuin ei jännittäisi mennä pilkkopimeässä ulos pesemään hampaita.
Mutta raukeasti nukutti. Aamusta patikoitia oli edessä kolmisen tuntia.
Matkan varrella yhdellä suolla oli lato. Siis lato. Suolla. Kyltti kertoi, että soilta on entisaikaan niitetty kotieläimille heinää. Suo oli silloin suoniitty. Eipä ollut heillä liioin kumisaappaita saati traktoreita…
Polun varressa nähtiin sympaattinen alttari. Hyvä idea!
Joku viisas sanoi kerran, että ”Vanha metsä on minun kirkkoni”. Mennään sillä.
Lopuksi kerättiin katajanmarjoja talteen – muu marjasato onneksi on jo urakoitu. 🙂
On kait näissä, luksusta kerrakseen.
03/2013 Lapin taika eli arki
Huristelin elämäni ensimmäistä kertaa Savukoskelle (65 km Pyhältä) pitämään 3 h eläinetiikan kouluvierailuja 13–17 -vuotiaille Korvatunturin koulun nuorille. Aamusta pakkasta oli lähes -20*C ja aurinko kristalloi erämaamaisemat – osin autioituneita rintamamiestalojen pihapiirejä, jokia, tuntureita, talvisodan ratkaisutaistelun kannaksen, poroerotteluaitauksia ja joulupukin pajan. Lapin radiossa juteltiin shamaaneista kertovasta väitöskirjasta.
Kiitollisena asun nyt täällä yhdessä maailman kauneimmista erämaista! Ehkä eniten liikuttavat laajat luonnontilaiset, käsittämättömän kauniit huurteiset suot. Ne voivat näyttää lahoilta risukoilta, mutta kätkevät sisäänsä monimuotoisen, ekosysteemeille arvokaan eliökirjon. Arvon rahassa mittaamattoman.
Monenkirjava on yhteisö Pyhätunturissakin. Lettovilla-puodin käsityöt saattavat näyttää yksinkertaisilta, mutta muotoutuminen on varmasti vaatinut hiljaisuutta ja aikaa.
Pyhällä iloitsen esimerkiksi viikottaisesta joogasta ja avantosaunasta, lähikaupan luomutahinista ja -aprikooseista, sekä Kide-kaupan upeasta vanhasta ryijykokoelmasta. Mitäpä ihminen muuta tarvitsee? Paitsi ehkä jonain päivänä jalkoihin lapikkaat. Kansalaisopistossa paukkuvat matonkutimet ja tekevät itse poronnahkakenkiä – rohkaistuisikohan sinne ensi syksynä mukaan.
Noh, entäs oppilaiden reaktiot ”etelän vetelään, junan tuomaan” vierailijaan? Ihania, ujoja, hyväkäytöksisiä, ihmetteleviä, uinuvia ja muutaman suunnalta valveutuneitakin. Yksi 13-vuotias tunsi jopa monta vegaania – ja todella tiesi mitä sana tarkoitti! ”Että tunnet ihan jo monta! Missäs he asuvat?” kysyin. Kuulemma ympäri Suomen. Alkutuotantokin on lähellä. Käytännön asiantuntijoita löytyy enemmän kuin kaupungista. Kodeissa on poroja, lampaita, lattiakanala tai lypsylehmiä, sekä maanviljelystä ja metsätaloutta. Yleisin harrastus on kai moottorikelkkailu. En ole vielä kokeillut, mutta suksia sitäkin ahkerammin.
Nuo kuvat ovat Noitatunturilta. Pääsiäiseksi siirretään sukset, tenttikirja ja tietokonetyöt Ylläs-Pallakselle. Näin se menee. Kun ei ole työaikoja, ei silloin juuri myöskään päiviä ilman töitä. Suits us.
