Viisi viimeistä toivetta – kirja, josta voi ammentaa paljon

Hiljattain kaverini kokosivat kirjalistaa heihin eniten vaikuttaneista kirjoista. Asiaa pohtiessani huomasin, että osaan listata vain lempikirjailijoitani: Torey Hayden (lastensuojelua ja erityispedagogiikkaa), Peter Hoeg (komiikkaa), Risto Isomäki (jännitystä), Stieg Larsson (jännitystä), Erlend Loe (komiikkaa), Antti Nylén (poleemisia esseitä), sekä kaikki lukuisat eläinten pelastustarinoita kirjoittaneet lasten- ja nuortenkirjailijat.

Haluan kuitenkin nostaa esille erään vaikuttavan teoksen,

Bronnie Waren “Viisi viimeistä toivetta”.

viisiviimtoivetta

Kirja kertoo Australialaisesta Bronniesta itsestään, kuinka hän jätti oravanpyörän ja ajautui tekemään saattohoitotyötä. Vaikka aihe kuulostaa raskaalta, kirja on hyvin hauska ja elämänmyönteinen.

Kirjaa kuvaa mielestäni lause: “Oli taas tullut aika elää ja lakata yrittämästä hallita lopputulosta.” 

Nauroin vedet silmissä esimerkiksi kohdassa, kun kuoleva rouva kysyy Bronnielta “Ajattelitko voittaa kultaa huolenpito-olympialaisissa?”

Osui ja upposi.

Kirja on rakennettu viiden toiveen ympärille, jotka toistuvat kuolevien tarinoissa:

  1. Olisipa minulla ollut rohkeutta elää uskollisena itselleni eikä muiden odotusten mukaan
  2. Kunpa en olisi tehnyt niin paljon töitä
  3. Olisipa minulla ollut rohkeutta ilmaista tunteeni
  4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini
  5. Olisinpa antanut itselleni luvan olla onnellinen

Bronnie ei kirjassaan tuomitse ketään, vaan laittaa lukijan pohtimaan lempeyttä itseä ja muita kohtaan.

Kuolemansairaat kuvataan kirjassa ihanina persoonina. “Sanotaan, että jokaisessa tunteessa, jokaisessa teossa ja jokaisessa ajatuksessa on loppujen lopuksi kyse joko rakkaudesta tai pelosta.

“Aloin nähdä vanhempani, sisarukseni, ystäväni ja tuntemattomat ihmiset vauvoina ja pieninä lapsina, jotka olivat kerran luottaneet elämään niin viattomasti ja toiveikkaasti kuin vain lapset voivat. Mietin sitä, keitä he olivat olleet, ennen kuin muiden haavat – perheenjäsenten, ikätovereiden tai yhteiskunnan – haavat oli siirretty heihin. Ja kuinka se oli vaikuttanut heidän luottavaisuuteensa ja avoimuuteensa, jonka kera he olivat syntyneet.”

Mielenkiintoisia olivat pohdinnat elämän yksinkertaisuudesta ja uhrimielialasta.

Jos ihmisen päänsisäinen elämä oli ollut monimutkaista, hän oli usein ajautunut tekemään myös fyysisestä elämästään monimutkaista. Kuitenkin juuri päinvastainen eli yksinkertaisempi fyysinen elämä, olisi ehkä pysyvämmin rauhoittanut päänsisäistä meteliä. Yksinkertaisuus helpottaa olemista, läsnäolemista ja sisäisen intuitionsa kuulemista.

Uhrimielialaan liittyen, vanha rouva Pearl pääsi mielestäni asian ytimeen: “Me kaikki syyllistymme joskus pitämään itseämme ikuisena uhrina. Myötätunnon ja uhrimielialan välillä on vain hiuksen hieno ero. Myötätunto on parantava voima ja se syntyy ystävällisyydestä itseä kohtaan. Uhriksi asettautuminen on ajan haaskausta, joka pitää muut loitolla ja estää uhria kokemasta todellista onnea. Kukaan ei ole meille velkaa mitään. Meidän pitää vain nousta ylös, huomata kuinka onnekkaita olemme ja kohdata haasteemme. Kun katsoo elämää siitä näkökulmasta, se alkaa palkita”.

Kirja herätti poikkeuksellisen paljon uusia ajatuksia elämän tärkeimmistä asioista, tunteista ja kuoleman luonnollisuudesta. Kertakaikkisen rauhoittavaa luettavaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s